Weber on monesti nähty Marxin opponenttina. Sosiologina joka rakensi jonkinlaisen vaihtoehtoisen järjestelmän. Itse olisin taipuvainen tulkitsemaan Weberiä niin, että hänen ideoillaan on mahdollista täydentää ja monipuolistaa Marxin näkemyksiä (vrt. Collins 1985, 81). Tämän tapaista synteesiä on harjoitettu myös Frankfurtin koulun piirissä. Marxin ja Weberin näkemysten eroavaisuudet voisi tämän kappaleen aiheen kannalta tiivistää koskemaan heidän a) käsityksiään toiminnasta ja yhteiskunnallisesta vallasta sekä b) tulkintaa kapitalismin synnystä eli tulkintaa historian liikevoimista.
Marxillehan tuotantotapa oli on se kokonaisrakenne, joka määrittelee inhimillisen toiminnan rajat tietyllä aikakaudella. Kapitalismissa työläinen voi muuttaa tätä kokonaisrakennetta vain luokkansa kautta ja avulla. Näin Marx hahmotti inhimillistä toimintaa yhteiskunnallisista rakenteista käsin. Marx tiedosti kyllä, että yhteiskunnalliset lait ja rakenteet ovat olemassa vain inhimillisen toiminnan eli praksiksen kautta. Mutta rakenteita muuttava vallankumouksellinen käytäntö tapahtui vain luokan kautta. Weber puolestaan oli taipuvainen katselemaan inhimillistä toimintaa yksilön toiminnasta ja hänen intentioistaan käsin. Yhteiskunnallisia rakenteita Weber hahmotti yksilöllisen toiminnan sosiaalisina muotoina. Marx näki vallankäytön riistosuhteeseen palautuvana ja Weberille vallankäyttö oli enemmän personoitavissa olevaa erilaisiin auktoriteetteihin perustuvaa dominaatiota (Herrschaft). Tuonnempana tätä osiota yritän osoittaa, miten Giddenssin strukturaation teoriassa nämä näkökulmat voisivat löytää toisensa.
Kirjassaan Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki (1980) Weber osoitti kritiikkinsä suoraan Marxin kapitalismin syntyä koskeviin käsityksiin. Weberin mukaan kapitalismi ei olisi voinut syntyä omalla painollaan taloudellisen perustan kehityksen tuloksena, niinkuin Marx asian näki, vaan sen synnytti tietynlainen talouseetos eli kapitalismin henki. Tämä talouseetos oli olemassa yksityisten toimijoiden, erityisesti nousevan porvariston, toiminnan merkityksinä. Weberin kritiikki Marxin ajattelun mekanistisia piirteitä vastaan on aiheellista. Tuotantovoimien tietystä kehitysvaiheesta ei sinänsä seuraa tietynlainen tuotantotapa eikä tuotantovoimien taso ole yksi yhteen suhteessa tuotantotapaan. Ei 1800-luvullakaan kapitalismi olisi ollut ainoa tapa järjestää tuotteiden tuottamista. Mutta kuitenkin Weberin "ideaalityyppi" kapitalismin hengestä ei poissulje Marxin basis/überbau -ideaalityyppiä tai yleensä systeemiteoreettista näkökulmaa. Eihän kapitalismi suinkaan syntynyt pelkästään porvariston tahdon ilmauksena. Tulkitsisin Marxin ja Weberin näkemyksiä kapitalismista pikemminkin komplementaarisina kuin vastakkaisina ajatustapoina.
Tällä edellä mainitulla ideaalityypin käsitteellä Weber tarkoittaa jonkinlaista heuristista mallia, jonka avulla voimme ottaa haltuun todellisuutta. Jokin ideaalityyppi ei sinänsä ole tosi tai epätosi. Se on todellisuuden aspekti. Ideaalityyppiä arvioitaessa voidaan vain sanoa onko se käyttökelpoinen eli auttaako se ymmärtämään todellisuutta ja miten se suhtautuu toisiin ideaalityyppeihin. Weberin ideaalityypeillä on siis suhde todellisuuteen, mutta ei suoraan vaan ideaalityypeistä tehtyjen johtopäätöksien muodossa. Weberin tarkoituksena oli kehittää jonkinlainen sosiaalitieteille tyypillinen metodi, joka eroaa luonnontieteiden kausalistisesta selittämisestä.
Tämän kapitalismin hengen käsitteen lisäksi Weberiltä löytyy käsiteltävän teeman kannalta mielenkiintoiset rationaalisuuden ja länsimaisen rationalisaation käsitteet. Weber puhuu toiminnan formaalisen rationaalisuuden ja substantiaalisen rationaalisuuden sekä irrationaalisuuden ideaalityypeistä. Formaali rationaalisuus tarkoittaa tietynlaista laskelmoivaa toimintaa. Toimija yrittää saavuttaa tietynlaisen asioiden tilan (päämäärän) valitsemalla sopivimmat välineet huomioon ottaen tilanteen tosiseikat (Weber 1978, 5). Toiminnan rationaalisuus on sen tehokkuus saavuttaa haluttu päämäärä. Substantiaalisesta rationaalisuudesta on kyse kun toimintaa arvioidaan lopullisten päämäärien, arvojen ja periaatteiden kannalta. Weberin mukaan emme voi ymmärtää sellaisen toimijan toimintaa, jonka perusarvot eroavat ratkaisevasti omista arvoistamme. Irrationaalisuudella Weber tarkoittaa toimintaa, jota emme voi ymmärtää formaalin tai substantiaalisen rationaalisuuden avulla. Esimerkiksi emotionaaliset reaktiot ovat tällaisia. Tietenkin moni toiminta voidaan tulkita irrationaaliseksi, kun ei tiedetä toiminnan arvopäämäärää.
Weberin mielestä länsimaalainen rationalisaatio on merkinnyt substantiaalisen rationaalisuuden korvautumista formaalilla rationaalisuudella. "Länsimainen rationalisoituminen sulkee pois kaikki substantiaaliset päämäärät ja se on pelkkä yleistetty välineistö." (Hietaniemi 1987, 43) Hietaniemen Weber-tulkintaa mukaillen tämä rationalisoituminen ilmenee neljällä suurella alueella seuraavasti ( 42):
1) Markkinakäyttäytyminen. Länsimainen modernisaatio merkitsee kaikkialle tunkeutuvaa markkinallistumista eli taloudellisen toiminnan formalisoitumista ja sen piirin laajentumista. Ensinnäkin taloudellinen toiminta muuttuu entistä selvemmin henkilökohtaiseen hyötyyn tähtääväksi. Toiseksi tämä markkinakäyttäytyminen leviää yhä useammille elämän alueille eli mahdollisimman monilla elämän aloilla pyritään henkilökohtaisen taloudellisen hyödyn maksimointiin. Markkinallistuminen työntää syrjään sellaiset taloudellisen rationaalisuuden muodot, jossa talous kollektiivisesti tyydyttää yhteisiä tarpeita ja markkinakäyttäytyminen tunkeutuu alueille, jotka ennen eivät kuuluneet taloudellisen toiminnan piirin.
2) Oikeus. Oikeuden formalisoituminen tarkoittaa sitä, että oikeus ei pyri huolehtimaan mistään substantiaalisesta päämäärästä, vaan se pyrkii valvomaan formaalisten normien ja oikeudellisten sopimusten noudattamista. Tämä tietenkin jo edellyttää, että oikeuden rationalisaation tuloksena on kehittynyt kirjallisesti asetettujen formaalisten normien ja sopimusproseduurien järjestelmä. Oikeuden formalisoituminen työntää syrjään kaikenlaiset substantiaaliset oikeusperiaatteet ihmisten välisten suhteiden järjestämisessä. Tämä syrjäyttäminen ei voi tietenkään tapahtua kokonaan, mutta kuitenkin niin suuressa määrin että oikeudellisen toiminnan merkitys siirtyy periaatteista muodollisiin välineisiin.
3) Hallinto. Hallinnon formalisoituminen tarkoittaa hallinnon toiminnan muodollistumista, tehostumista, konemaistumista ja muuttumista entistä ennustettavammaksi. Lisäksi hallinnossa valta- ja toimialueet jaetaan pitkälle menevän hierarkkisen systeemin mukaan. Hallinto nojautuu toiminnassaan formaaleihin oikeusnormeihin ja oikeuden tavoin työntää syrjään substantiaaliset periaatteet hallinnon järjestämisessä. Samalla virkamiehistä kehittyy tietynlaisia byrokraattisia "asiaihmisiä", joille päämäärä ei ole mitään mutta tehokkuus ja sääntöjen noudattaminen on kaikki kaikessa.
4) Ammattietiikka. Weberin käsitys työnteon formalisoitumisesta on hiukan vaikeammin käsitettävissä oleva seikka. Tämän formalisoitumisen seurauksena syntyy ammattietiikka tai protestanttinen työetiikka, johon kuuluu askeettista työntyönteko ja nautinnoista kieltäytymistä. Siis tärkeintä on kova työnteko (väline), ei työn tuloksista (päämäärä) nauttiminen. Tämä ammattietiikka on modernin eli formalisoituneen talouden, oikeuden ja hallinnon edellytys. Sitten, kun moderni yhteiskunta on syntynyt, ammattietiikka kuoleekin pois. Tämänhän pitäisi mahdollistaa se, että ihmiset pääsevät työn teon lisäksi myös nauttimaan vapaa-ajasta. Mutta kun maailmasta on modernisoitumisen seurauksena pysyvät elämän arvot kadonneet ja ihmisten väliset suhteet muodollistuneet, ei voi enää nauttia mistään muusta kuin pakonomaisesta kuluttamisesta.
Mitä tämä Weberin käsitys yhteiskunnan rationalisoitumisesta ja formalisoitumisesta tarkoittaisi yhteiskunnallisen subjektiviteetin kannalta? Onko ihmisten itsemääräytyneisyys tai sen mahdollisuus lisääntynyt vai kaventunut. Jos oletetaan, että ihmisillä olisi jonkinlainen ylihistoriallinen (hegeliläinen) vapautumisen intressi, niin silloin länsimainen rationalisaatio tarkoittaisi sellaisen rautahäkin syntymistä, jossa yksilö ei mitenkään voi vaikuttaa yhteiskunnallisiin prosesseihin. Jos taas oletetaan, että emansipaation intressi on historiallinen ja että sekin rationalisoituu pelkäksi markkinakäyttäytymiseksi, niin moderni länsimaalainen yhteiskunta lienee vapain mahdollinen yhteiskunta sellaisille ihmisille, jotka päämäärärationaalisella toiminnallaan pyrkivät vain omaan etuun. Kummasakin tapauksessa meidän täytyy palata pohtimaan tarkemmin Weberin käsityksiä vallan jakautumisesta.
Marxin mukaanhan vallassa on kysymys luokkataistelusta, joka puolestaan määräytyvät tuotantoprosessista käsin. Weberin mukaan vallassa on kyse muustakin kuin taloudellisesti määräytyneiden luokkien taistelusta. Luokkien lisäksi statusryhmillä ja puolueilla on tekemistä vallan jakautumisen kanssa. Weberin järjestelmässä mikään näistä ryhmistä ei ole primäärissä asemassa vallanjako-problematiikassa.
4.1. Luokat
Weberin mukaan luokka on "tietyn tyyppinen mahdollisuus nauttia materiaalisista ja sosiaalisista eduista - mikä mahdollisuus on seurausta hyödykkeiden ja taitojen omaamisesta - ja näin hyötyä siitä tosiasiasta, että näitä asioita voidaan käyttää tuottamaan tuloa annetussa taloudellisessa järjestelmässä." (Weber 1978, 312). Tästä sitaatista voi hämärästi päätellä, että luokassa on kysymys ns. markkinatilanteen (markkinakapasiteetin) tyypillisyydestä tai samuudesta. Tapa jolla Weber käyttää termiä markkinatilanne ei ole yhteensopiva sen tavan kanssa, jota Marx käytti puhuessaan luokasta. Marxillahan kysymys oli pääoman ja työvoiman omistamisesta tai omistamattomuudesta. Weberillä kyse ei ole suoraan taloudellisten resurssien omistamisesta. Luokat kyllä syntyvät yksinomaan taloudellisista intresseistä, mutta vain markkinoiden olemassaoloon yhdistyneenä. Markkinakapasiteetissa on kysymys mahdollisuudesta markkinoilla tavaroiden saantiin, ulkoisen elinaseman sekä sisäisten tyydytysten saamiseen (Blom 1987, 130-2). Näiden edellytyksien "tyypillisyydet" muodostavat tietyn luokan. Luokat ovat siis samoissa markkinatilanteissa olevia ihmisryhmiä
Tyypillisiin luokka-asemiin Weber jakaa ihmisiä kolmella eri tavalla eli hänellä on kolme eri luokkakäsitystä:
1. Omistusluokka (besitzklassen), jossa ihmiset
jakautuvat omistuserojen mukaan.
2. Hyötyluokka tai elinkeinoluokka (erwerbsklasse), jossa
ihmiset jakautuvat markkinakapasiteetin mukaan.
3. Yhteiskuntaluokka, jossa ihmisiä jaetaan sellaisiin
kokonaisuuksiin, joiden sisällä liikuvuus on "helppoa ja
tyypillistä" (ks. Lee & Newby 1986, s. 179).
Weberin mukaan nämä luokkajaot ovat teoreettisia käsitteitä eikä kukaan yksilö sinänsä (an sich) kuulu mihinkään luokkaan tai samaistu johonkin luokkaan eli tunne yhteen kuuluvuutta samoja markkinakapasiteetteja omaavien yksilöiden kanssa. Mutta tiettyjen ehtojen vallitessa alistetun luokan jäsenille voi kehittyä luokkatietoisuutta. Weberin mielestä luokkatietoisuutta ilmenee alistetun luokan keskuudessa silloin kun, kun dominoivien ryhmien auktoriteetti (legitimaatio) on heikentynyt eli silloin kun alisteisessa asemassa olevat ihmiset eivät näe rajoittuneita elinmahdollisuuksiaan väistämättöminä vaan jonakin, joka on ihmisten muutettavissa. Jotta tämä luokkatietoisuus voisi johtaa poliittiseen mobilisaatioon pitää a) luokkavihollisen olla selvästi nähtävissä, b) suuren joukon ihmisiä täyttää monella tapaa mitattuna sama alisteinen luokka-asema, c) tällä suurella ihmismäärällä olla mahdollisuus tehokkaaseen keskinäiseen kommunikointiin ja d) heidän joukostaan nousta johtajia, jotka pystyvät esittämään selvän päämäärän ja välineet kumoukselliselle toiminalle (Lee & Newby 1986, 179).
Weberin luokkateoria hänen oman luokkakäsitteensä osalta näyttää hämärältä ja ristiriitaiselta. On osoittautunut käytännössä hyvin vaikeaksi soveltaa Weberin eksplisiittistä luokkakäsitystä empiiriseen tutkimukseen (Blom 1987, 134). Sen sijaan mitä se Weber kirjoitti dominaatiosta, legitimaatiosta, auktoriteeteista ym. kuulostavat hyvin mielenkiintoiselta kriittisen teorian luokkakäsitystä silmällä pitäen.
4.2. Statusryhmät
Weberin statusryhmät ja statusasemat liittyvät nimensä mukaisesti statuksen, kunnian ja arvonannon yhteiskunnalliseen jakautumiseen. Statusasema voi perustua Weberin mukaan elämäntapaan, kasvatustapaan ja syntyperään tai ammattiin perustuvaan arvostukseen. Siinä missä luokkien kohdalla oli kysymys taloudesta (markkinakapasiteetista), on statusaseman kohdalla kysymys sosiaalisesta arvonannosta ja kunnian jaosta. Siinä missä jokin luokka pyrkii monopolisoimaan markkinakapasiteetteja, pyrkii "positiivinen" statusryhmä monopolisoimaan sosiaalisen arvostuksen (Blom 1987, 138 ) ja sen jakamisen.
Statusryhmät ja statustratifikaatio liittyvät kyllä talouteen. Taloudellisen stabiliteetin asteen ollessa korkea statusjako on dominoivassa asemassa luokkajakoihin nähden. Nopeiden taloudellisten muutosten tai epävakaisuuksien aikoina ihmisten luokkajakautuminen eli markkinakapasiteettien omaaminen tulee määräävään asemaan (Lee & Newby 1986, 180).
Weberin statusryhmän käsite on hyvin mielenkiintoinen lisä pelkästään taloudellisista rakenteista tai taloudellisista prosesseista johdettuihin luokkajaotteluihin. Jotkut marxilaiset luokkateoreetikot ovat käyttäneet statuksen käsitettä niin, että he ovat määritelleet sosiaalisen luokan sekä omaisuuden että statuksen perusteella (esim. Murphy 1986, 251).
4.3. Puolueet
Puolueet eroavat luokista (sinänsä) ja statusryhmistä siten, että puolueet ovat rationaalisesti organisoituja toimimaan päämääränsä saavuttamiseksi. Puolueiden päämääränä on laajentaa jäsentensä elinmahdollisuuksia. Ne voivat toimia luokkien tai statusryhmien tasolla, mutta niiden varsinainen toimintamuoto on valtiollinen tai parlamentaarinen. Weberin mukaan valtio on monopolisoinut legitiimin fyysisen voiman käytön ja siitä johtuvan pakotetun järjestyksen (Weber 1978, 65). Puolueet tavoittelevat valtion hallintaa. Weberin mielestä tämän vuosisadan kaikki merkityksellinen poliittinen toiminta liittyy taisteluun valtion hallinnasta tai on valtiollista hallintaa.
Weberin mukaan poliittinen toiminta (ts. puolueiden toiminta) a) tapahtuu aina tietyllä rajatulla maantieteellisellä alueella, b) on johonkin auktoriteettiin tähtäävää toimintaa, jonka tarkoituksena on ylläpitää ko. alueen järjestystä ja kansallistunnetta ja c) liittyy kamppailuun yhteiskunnallisesta dominaatiosta ja legitimiteetistä.
4.4. Weber ja subjektiviteetin katoaminen
Weberin luokka-, status- ja puolueaseman käsitysten perusteella voisi päätellä, että yhteiskunnassa subjektiviteetti on laajimmillaan niillä henkilöillä, jotka ovat positiivisimmassa asemassa kaikkien näiden kolmen määritysten suhteen. Weber maalaa hyvin monipuolisen kuvan taistelusta vallasta, joka koostuu markkinakapasiteeteista, arvonannosta sekä legitimiteetistä ja poliittisesta vallasta. Weberin teoriasta voitaisiin tehdä hyvinkin samanlaiset poliittiset johtopäätökset kuin Marxin teorioista; näiden kolmen määrityksen mukaisesti alistetussa asemassa olevien pitää kehittää korkea luokkatietoisuus, luoda vaihtoehtoinen arvostusjärjestelmä ("kapitalistit loisia - työläiset yhteiskunnan perusta"), organisoitua puolueeksi ja ottaa valta käsiinsä.
Weber ei kuitekaan uskonut minkään vallankumouksen mahdollisuuteen muuttaa systeemiä paremmaksi. Ensinnäkin hän ei uskonut vallankumouksen mahdollisuuteen legaalisen auktoriteetin ja rationalisoituneen byrokratian ylläpitämässä systeemissä (Mommsen 1989, 38). Tässä weberiläisessä rautahäkissä yksilöt eivät kykene muuttamaan järjestelmää eivätkä he myöskään sitä halua. Pitkälle rationalisoituneessa yhteiskunnassa utopian ihanteet häipyvät. Weber halusi tarkastella sosiaalista toimintaa yksilöiden merkityksistä käsin, mutta eihän rationalisoituneen yhteiskunnan markkinakäyttäytyminen ole toimintaa, mihin yksilö ("subjekti") asettaa oman merkityksensä. Toiminnalla on pikemminkin järjestelmän sille antama merkitys. Toiminnan rationalisoituminen tarkoittaa siis itseyden muuttumista systeemiksi. Toiseksi luokat, puolueet ja statusryhmät eivät Weberin teoriassa olleet varsinaisia kollektiivisia toimijoita, jotka olisivat tietoisen toiminnan kautta muuttaneet yhteiskuntaa. Ne ovat vain yksilöiden tyypillisiä asemia, joissa nämä yksilöt keräävät hyödykkeitä, valtaa ja statusta annetussa järjestelmässä.