Kuuluisan firenzeläisen yhteiskuntafilosofi Niccolo Machivellin (1469-1527) mielestä oikeus perustui voimaan (kanta, joka kumotaan Platonin useissa dialogeissa). Italialaisena Machiavelli tietenkin ihaili keisarillista Rooma (ilmenee mm. suom. kirjasta Valtiollisia mietelmiä). Hallitsija pysyäkseen vallassa saa käyttää lahjontaa, valheita, petosta, poliittisia murhia, joukkokarkoituksia ja teloituksia ynnä muita jo antiikin maailmassa laajasti harjoitettuja menetelmiä. Mutta tästä huolimatta Machiavelli on mainettaan parempi ajattelija. Machiavellin pääteos eli Ruhtinashan on kiellettiin paavi Paavali IV:n toimesta. Preussin julma hallitsija Frederik II kirjoitti hurskastellen "Anti-Machiavellin".

Yksinkertaisesti sanottuna tämä kiistelty Ruhtinas-kirja on realistisesti kirjoitettu ja melkeimpä rautalangasta väännetty vallankäytön oppikirja, jossa käytetään paljon Rooman historiaa esimerkki aineistona. Kirjan sisältään ja ilmaisuun on vaikuttanut se, että Machiavelli kirjoitti sen päästäkseen Medicien mahtisuvun suosioon. Kirjasta näkyy Machiavellin haave yhtenäisestä Italiasta, joka ei olisi muiden maiden kynnysmatto eikä kärsisi jatkuvista "sisällissodista" ja verisistä valtakamppailuista. Machiavellin aikaan Italia koostui lähinnä kolmesta riitaisesta kaupunkivaltioista (Venetsia, Genova ja Firenze). Näissä oloissa ihmiset alkoivat odottaa jotain kansallista messiasta, joka pelastaisi Italian.

Machiavelli aikanaan itsekin uskoin tällaiseen messiaaseen. Hän piti Cesare Borgiaa miehenä, joka voisi yhdistää Italian. Borgian taustavoiman, paavi Aleksanteri VI:n kuolema poisti Borgiat poliittiselta näyttämöltä. Ruhtinaan syntyvuonna 1513 Firenze oli Medicien suvun hallussa ja Machiavelli oli sen epäsuosiossa, koska hän oli veljeillyt aiemmin hallinneiden tasavaltalaisten kanssa. Hän joutuu sittemmin lähtemään pakoon Firenzestä. Machivelli kuvaa kirjeessään kirjaansa seuraavasti:

"Selvitän kirjassa, mitä ruhtinaskunnalla tarkoitetaan, kuinka monta lajia niitä on, kuinka ne saadaan pidetyksi hallussa ja kuinka ne menetetään ... Ruhtinaita ja vallankin vastikään tähän arvoon nousseita tämän luulisi kiinnostavan ..." (Suomennoksen johdannosta)

Ruhtinas -kirjassaan Machiavelli jakaa ruhtinaskunnat valloitettuihin ja perinnöksi saatuihin. Machiavelli keskittää huomion valloitettujen ruhtinaskuntien hallussa pitämiseen. Hän soveltaa roomalaisten hyväsksi havaitsemaan divide et impera -periaatetta; on estettävä valloitettujen alueiden ihmisten liittyminen yhteen. Rooman keisareiden esukvien mukaisesti Machiavellin mielestä ryuhtinaan on parempi olla pelätty kuin rakastettu, koska pelkoa pystytään sääntelemään, mutta alamaisten kiintymys on ruhtinaan kontrollin ulkopuolella.

Jos vallattu alue on tottunut elämään omien lakiensa mukaan, on niiden hallussa pitämiseen Machiavellin mukaan kolme vaihtoehtoa:

"Ensimmäinen keino on niiden hävittäminen ja toinen se, että valloittaja asettuu itse asumaan näille alueille. Kolmas keino taas on sellainen, että valloittaja antaa asukkaiden pitää lakinsa, mutta kerää heiltä veroja ja asettaa alueelle joistakin harvoista henkilöistä koostuvan hallituksen, joka saa muutkin pysymään uskollisina. " (26) (esimerkkejä, lue eteenpäin ja keksi itse)

Jukka Kanervan tulkinnan mukaan virtu (kyky) on tärkeä menestyksen selittäjä ruhtinaskunnalle. Kanerva itse kääntää virtun valtiotaidoksi. Joskus se tulisi kääntää miehuullisuudeksi tai hyveellisyydeksi. Virtu liittyy fortunaan eli onneen tai sattumaan. Virtuun kuuluu kyky alistaa sattuma ja toisaalta stoalaisesti mukautua sattuman oikkuihin. Machivellin mielestä Rooman keisari Septimius Severus omasi huomattavan virtun, koska hän pystyi omaksumaan julman leijonan että viekkaan ketun ominaisuudet tilanteen mukaan. Virtu syntyy Machiavellin mielestä välttämättömyydestä; joskus on pakko toimia kyvykkäästi tai poistuu näyttämöltä. Tästä syystä poliittisella näyttämöllä on kyvykkäitä toimijoita. Tätä Machiavelli kutsuu virtun välttämättömyydeksi.

Virtun kehittymistä voidaan saada myös keinotekoisesti aikaan lainsäädännöllä. Lait voidaan säätää siten, että kyvykkyyttä palkitaan ja velttoutta rangaistaan. Neal Woodin tulkinnan mukaan rauha veltostuttaa kansa ja se saa aikaan epäjärjestyksen kasvun. Tällöin valtiojärjestys järkkyy ja vakaiden olosuhteiden palauttamiseksi tarvitaan jälleen virtua ja kyvykkyyttä. Se taas edistää yhteiskunnallista rauhaa, joka aikanaan johtaa uuteen velttouden aikakauteen.

(Katso esimerkki kyvykkäistä miehistä Ruhtinaasta sivun 28 puolesta välin aina kappaleen loppuun)

Thomas Hobbes (1588-1679) eli Englannissa vallankumousten ja sisällissotien aikana. Valtiovalta oli heikoissa kantimissa ja tilanne oli anarkistinen. Hän syntyi maalaiskylän apupapin pojaksi, joka rettelöintinsä takia menetti omaisuutensa. Hobbesin otti huostaansa varakas sukulainen. Joka mahdollisti Hobbesin opiskelun Oxfordissa (mm. Arsitoteleen logiikkaa, Ciceron luonnonoikeutta ja nominalistien oppeja). Englannin levottomuuksien takia Hobbes vietti pitkän ajan Euroopassa (opiskelu siellä ei kyllä johtunut levottomuuksista; sisällisosta alkoi 1642, tasavaltalaiset voittivat ja Cromwell teloitti Kaarle I vuonna 1649). Hän toimi mm. kuuluisan ranskalaisen filosofin Francis Baconin sihteerinä. Pariisissa Hobbes opiskeli matematiikkaa ja luonnon tieteitä. Pääteoksensa De cive (1642) ja Leviathan (1651) hän kirjoitti Pariisissa. Englantiin hän palasi vasta 1651.

Filsofiassaan Hobbes oli materialisti (ehkä myös kaappi ateisti). Maailma koostuu aineellisista kappaleista ja niiden liikkeistä (jos Hobbes uskoin Jumalaan, oli kyseessä fyysinen jumala). Ajattelu johtuu ajattelevasta materiasta (aivoista). Kappaleiden liikkeet noudattavat mekaniikan lakeja. Liike aiheutuu toisen kappaleen aiheuttamasta "sysäyksestä". Eläinten ja ihmisten sielunelämä koostuu aistimuksista, jotka palautuvat liikkeisiin ja sysäyksiin. Ihmiset ja eläimet ovat monimutkaisia koneita, jotka ovat kausaalilakien alaisia (ei vapaata tahtoa; tekoa voidaan kutsua vapaaksi kun sitä ei estä mitkään ulkoiset seikat). Ihmisten tietoisuus on sitä, että he säilyttävät aikaisempia vaikutelmia (mielikuvia) ja pystyvät vertailemaan niitä uusiin vaikutelmiin. Tietoteoriassaan Hobbes oli ankara empiristi ja nominalisti.

Oppi valtiosta ja oikeudesta

(yhdistelmä geometristä menetelmää, aristotelista syllogismia ja Ciceron luonnonoikeutta)

Valtio-oppinsa Hobbes kehitti mainituissa pääteoksissaan. Virikkeen Leviathanin kirjoittamiseen antoin Englannin sekasortoinen tilanne. Hobbes haaveili järjestyksestä, joka nostaisi Englannin "luonnontilasta". Hobbes nimittäin jakoi yhteiskunnan kahteen mahdolliseen tilaan: luonnontilaan ja siviilitilaan. Luonnontilaan päästään takaisiin kun tuhotaan kaikki mitä valtio on luonut. Luonnontilassa ihmiset pitävät toimintaohjeena luonnollista itsesäilytyslakia; luonnonoikeutta. Luonnontilassa ihmisiä jaa oma hyöt ja jokainen oma tuomarinsa. Luonnontila on kaikkien sotaa kaikkia vastaan (bellum omnium contra omnes). Hobbesin mukaan tällaisessa tilassa mikään kokrkeampi kulttuuri eikä tekninen tietämys ole mahdollista. Ihmiset eläisivät jatkuvan kuolema pelon alaisina "ja ihmiselämä olisi yksinäistä, köyhää, likaista, eläimellistä ja lyhyttä (and the life of man, solitary, poory, nasty, brutish, and short)" (Leviathan XIII).

Luonnontilassa ei ole oikeata eikä väärää, vaikka ihmiset seuraavatkin luonnollista oikeuttaan itsesäilytykseen (rajaton toisten tappaminen ei ole luonnonoikeuden mukaista, mutta se ei ole "väärin"). "Missä ei ole yhteistä valtaa, ei ole lakia; missä ei ole lakia, ei ole epäoikeudenmukaisuutta ... eikä ole mitään eroa sen välillä, mikä on minun ja mikä on sinun." (Leviathan XIII) Ihmiset kuitenkin rupeavat passioidensa takia kaipaamaan asioita, joita voi saavuttaa vain siviilitilassa. Siirryttäessä luonnontilasta siiviilitilaan, apuna on luonnonlait (lex naturalis). Ne ovat myös järjen ohjeita, sillä jos jokin on vastoin luonnonlakia, on se myös vastoin järkeä. Luonnonlait kertovat, miten ihmisten tulee käyttäytyä oman itsesäilytyksen paremmaksi turvaksi (paremmaksi kuin luonnontilassa).

Luonnonlait perustuvat luonnonoikeuteen (jus naturale).

"LUONNONOIKEUS ... on se vapaus, joka jokaisella ihmisellä on käyttää omaa valtaansa kuten itse tahtoo oman luontonsa säilyttämiseksi ... ja siis tehdä mitä tahansa, mikä on hänen oman arvostelukykynsä ja järkensä mukaan hänestä soveliainta ... LUONNONLAKI (lex naturalis) on järjen löytämä periaate tai yleinen sääntö, jonka mukaan ihmisen on kiellettyä tehdä sellaista, mikä on tuhoisaa hänen elämälleen tai mikä poistaa keinot sen säilyttämiseen, tai jättää tekemättä sellaista, millä oma elämä hänen mielestään parhaiten säilytettäisiin. Sillä vaikka niillä, jotka tästä aiheesta puhuvat, on tapana sekoittaa jus ja lex, oikeus ja laki, ne silti pitäisi erottaa, koska OIKEUS on vapautta tehdä tai olla tekemättä, kun taas LAKI määrää ja säätää jommankumman. Näin laki ja oikeus eroavat yhtä paljon kuin velvollisuus ja vapaus, jotka ovat yhden ja saman asian suhteen yhteensopimattomia.

Ja koska ihmisen olotila ... on kaikkien sota kaikkia vastaan ,jolloin jokaista ohjaa hänen oma järkensä ja kaikki, mitä hän voi käyttää, voi auttaa varjelemaan hänen henkeään vihollisia vastaa, niin seuraa, että sellaisessa tilassa jokaisella on oikeus kaikkeen ,jopa toisen ruumiiseen. Ja niin kauan kuin tämä jokaisen luonnollinen oikeus kaikkeen kestää, ei kenelläkään ... voi siis olla takeita siitä, että hän elää sen ajan, jonka luonto normaalisti sallii ihmisen elää. Ja siksi on järjen periaate tai yleinen sääntö, että jokaisen ihmisen pitäisi edistää rauhaa sikäli kuin hän voi toivoa sen saavuttavansa, ja ellei hän voi sitä saavuttaa, hän saa etsiä ja käyttää kaikkia sodan apuneuvoja ja keinoja. Säännön alkuosa sisältää luonnon ensimmäisen ja perustavan lain, nimittäin tavoitella rauhaa ja säilyttää se. Loppuosa sisältää luonnonoikeuden summan, nimittäin kaikin mahdollisin keinoin puolustaa itseämme." (Ibid., XIV, 126-127)

Rauhantavoittelu on siis ensimmäinen luonnonlaki. Toisen luonnonlain mukaan jokaisen on tulee oman turvallisuutensa tähden suostua, mikäli muutkin suostuvat, luopumaan omasta oikeudesta rajoittamattomaan vapauteen. Jokainen voisi näin saada niin paljon toimintavapautta kuin hän valmis suomaan sitä toisille itseensä nähden. "Sillä niin kauan kuin jokainen säilyttää tämän oikeuden tehdä mitä tahansa tahtoo, niin kauan kaikki ihmiset ovat sotatilassa." (Ibid., 127) Siis jos kukaan luovu tästä vapaudesta, ei minunkaan tarvitse. Jos yksipuolisesti luopuisin tästä, asettuisin vain saaliiksi.

Hobbes kutsuu evankeliumin lain (kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää se heille) käänteistä muotoilua "ihmisten laiksi": "Mitä et tahdo sinulle tehtävän, sitä älä tee toiselle (Quid tibi fiere non vis, alteri ne feceris)". Tämän maksiimin ohjaamana ihminen sitten luopuu oikeudestaan rajattomaan vapauteen. Ihmisen ei siis yksinkertaisesti vain kannata luopua rajattomasta vapaudestaan, vaan se kannattaa siirtää se jollekin toiselle, jotta tämä toinen huolehtisi turvallisuudesta. Ja tämä seikka on myös - sen lisäksi, että se on välittömästi hyvä itselle - kaiken korkeamman kulttuurin ja tieteen edellytys. "Aina kun ihminen siirtää oikeutensa tai kieltäytyy siitä, hän joko pitää silmällä jotain vastavuoroisesti itsellee siirrettävää oikeutta tai toivoo siitä jotain hyvää. Se on vapaehtoinen teko, ja kaikkien ihmisten vaapaehtoiseten tekojen päämäärä on jokin hyvä itselle." (Ibid., 129) Kun ihminen siirtää oikeuden jollekin, hänelle syntyy velvoitus; tämä on ainut tapa miten velvoituksia voi syntyä -luonnollisia velvoituksia ei ole. Kaikkia oikeudet eivät kuitenkaan ole luovutettavissa luonnonoikeuden mukaan. Hobbesin mukaan ihminen ei voi luopua oikeudestaan vastustaa niitä, jotka yrittävät riistää häneltä hengen. On siis luonnonlain vastaista on tehdä sellaista, mikä on oman elämän kannalta tuhoisaa.

Kun tämän toisen luonnonlain toteuttaminen onnistuu, tapahtuu sekä sopimus eli keskinäinen oikeuden siirto että liitto eli oikeuden siirto tulevaa vastapalvelusta vastaan (Ibid., 129). Vastapalveluksen suorittaminen on lupauksen tai luottamuksen pitämistä ja vapaaehtoinen suorituksen laiminlyönti on luottamuksen rikkomista. Jos oikeuden siirto tapahtuu ystävyyden vuoksi, kyseessä on pelkkä lahja eikä velvoitteita synny eikä luottamuksen rikkomista tapahdu. Kolmas luonnonlaki koskee tätä luottamuksen pitämistä. On välttämätöntä, "että ihmiset suorittavat tekemänsä sitoumukset. Ilman sitä sitoumukset ovat turhia ja vain tyjiä sanoja, ja kun kaikkien ihmisten oikeus kaikkeen säilyy, olemme yhä sotatilassa" (Ibid., XV, 137). Vääryys on sopimuksen rikkomista (?).

Seuraavat luonnonlait eivät sitten ole hyvin perusteltavissa "luonnosta", vaikka Hobbes niin yrittääkin. Hobbes väittää, että "tiede näistä laeista on tosi ja ainoa moraalifilosofia" (Ibid., XV). De civessä esitetään vielä seuraavat luonnonlait (Wiberg 1984):

Jokaisen on tehtävä itsensä muille hyödylliseksi (4); Katuvalle on annettava anteeksi (5); Rangaistukset määrätään tulevaisuuden tähden syyllisen oikaisemiseksi tai muiden parantamiseksi varoituksella (6); Ketään ei saa vihata (7); Ihmiset ovat luonnostaan tasa-arvoisia (8); Mitä tahansa oikeuksia joku vaatii itselleen, on hänen suotava ne toisillekin (9); On oltava kohtuullinen (10); Se mitä ei voi jakaa, on käytettävä yhdessä (11); Se mitä ei voida käyttää yhdessä eikä jakaa, on käytettävä vuorotellen (12); Se mitä ei voida jakaa, eikä käyttää yhdessä tai vuorotellen, kuulukoon ensimmäiselle omistajalle (13); Rauhanvälittäjien turvallisuus on taattava (14); Riitelevien osapuolien on alistuttava kolmannen osapuolen tuomioon (15); Kukaan ei saa olla välitystuomari omassa asiassaan (16, 17); Epävarmoissa tapauksissa on käytettävä vain riippumattomia todistajia (18); Tuomari ei saa olla sitoutunut kumpaakaan osapuoleen (19); Juoppous on syntiä luonnonlakeja vastaan, koska se heikentää järkeilykykyä (20).

Vlatio perustetaan Hobbesin mukaan edellä mainitulla tavalla (kuvaus vai legitimaatio?), kun ihmiset pakenevat luonnontilasta luovuttauessaan oikeuden rajoittamattomaan vapauteen valtiolle, yhteiselle järjestykselle. Mutta koska sopimukset ilman miekkaa ovta pelkkiä sanoja, tarvitaan vahvaa valtaa valvomaan sopimuksia. "Yhteinen valta perustetaan niin, että yksilö erikseen luovuttaa kaiken valtansa ja voimansa yhdelle ihmiselle tai joukolle ihmisiä." (Leviathan, XVII). Leviathanissa Hobbes sanoo, että valtiovalta syntyy , kun jokainen ihminen tekee sopimuksen jokaisen muun kanssa ja luovuttaa vastavuoroisesti oikeutensa toisen käyttöön (en minä mitään tällaista sopimusta ole tehnyt). Näin syntyy ihmisten yhdessä muodostama keinotekoinen persoona (Leviathan metafora). Tätä persoonaa kutsutaan suvereeniksi ja kaikkia muita suvereenin alamaisiksi (Ibid., XVII). Matti Wibergin tulkinnan mukaan "suvereeni on yksi henkilö tai henkilöiden joukko, jolla on oikeus kaikkien ihmisten oikeuksien käyttöön turvatakseen ihmiset toisiltaan ja ulkoisilta vihollisilta" (Wiberg 1984, 87). Suvereeni omaa valtion perustamisen jälkeen huomattavan vallan ja sitä ei saa vastustaa nekään, jotak alunperin olivat valtion perustamista vastaan (mutta millä oikeudella seuraavatkin sukupolvet). Kukaan ei voi syyttää ja rangaista suvereniteettiä, koska rankaisisi itseään (entä rikokset ihmiskuntaa vastaan, niistä ei Hobbesin mukaan voisi rangaista, vaikka tällöin suvereniteetti on jättänyt velvoitteensa suorittamatta).

Aristetelesta seuraten Hobbes esittää kolme mahdollista hallitusmuotoa; monarkia, demokratia ja aristokratia. Monarkiassa suvereenin valta on yhden henkilön käsissä. Demokratiassa kaikki kokoontuvat päättämään asioista (ilmeisesti Hobbes tarkoittaa suoraa eikä edustuksellista demokratiaa, edustuksellinen demokratia vaikeasti käsitettävissä suvereniteetti-teorian valossa). Aristokratiassa suvereeni valta kuuluu pienelle ryhmälle eli aristokraateille. Hobbes Wibergin mukaan suosii valistunutta monarkiaa.

Alamaisilla on kuitenkin joitain oikeuksia sivistyneessäkin tilassa. Ensinnäkin se mitä suvereeni ei ole kieltänyt, on sallittua. Toiseksi suvereeni ei voi ottaa alamaisiltaan luovuttamattomia oikeuksia esimerkiksi velvoittaa tappamaan itseään.. Sotaan voidaan kuitenkin velvoittaa (vaikka se oliski silkka itsemurhaa), jos se on välttämätöntä koko yhteiskunnan säilymiselle. Hobbesille kasna turvallisuuden takaaminen on valtiovallan tärkein tehtävä ja se käy ylitse yksilön vapauden. Näin yksilön vapauden määrä riippuu yleisen turvallisuuden määrästä.

Jean-Jaques Rousseau (1712-1778) vaikutti Ranskassa juuri suuren vallankumouksen kynnyksellä. Vaikka Rousseau oli aito vallankumous ajattelija, voi olla, että hän olisi menettänyt loppu vaiheensa päänsä niin kuin muutkin "parempien piirien" edustajat. Rousseau oli sekä valistuksen esitaistelija että sen ensimmäinen kriitikko. Rousseau oli sekä taitelija että ajattelija (yhteiskuntateoria ja kasvatus). Kaunopuheisuuden ja retoriikan mestari; yhtä tärkeää sanottavan kanssa on se, miten sanotaan. Rousseaun perintö on ristiriitainen; hänen kasvatusfilosofiansa on räikeässä ristiriidassa hänen elämänhistoriansa kanssa; hänen suoran demokratiansa korostuksena menee niin yli, että se alkaa kuulostaa totalitarismilta: kumpikin tulkinta mahdollinen. Ei mikään pölyttynyt klassikko, joka sopi kansakunnan kaapinpäälle (mikään kansakunnan, minkään kaapin). Tulisieluinen ja ristiriitainen - pakottaa käyttämää omaa järkeä!

Rousseaun murskaava valistuksen kritiikki tulee hänen kilpailuesseessään (Esitys taiteiden ja tieteiden turmelevasta vaikutuksesta) Dijonin akatemialle. Dijonin akatemia julisti kilpailun aiheesta mitä hyötyä ja haittaa on sivistys tuonut mukaan. Luonteensa mukaisella ehdottumuudella, että sivitys on turmellut ihmisen, joka aluksi eli onnellisessa alkutilassaan. "Takaisin luontoon" iskulause tulee juuri tästä Rousseaun kirjoituksesta (aikansa Linkola). Vastaus on pääpiirteissään tämä, mutta Rousseau esitti sen kaunopuheisemmin ja argumentoiden. Rousseaun voitti kilpailun ja osallistui vielä toiseenkin Dijonin akatemian kilpailuun, jossa kysyttiin eriarvoisuuden alkuperää. Rousseaun ei tällä kertaa voittanut (historian ei muista voittanutta), mutta kirjoitti jykevän vastalauseen Hobbesin ja käsitykselle Locken "luonnontilasta" ja luonnonoikeudesta (Discourse sur l'inégalité parmi les hommes, 1754). Rousseau toistaa alkuperäisen teesinsä toisesta muodossa: se alkuperäinen luonnontila ei ollut kurjuuden tyyssija, vaan sivistysen luoma "korruptoitunut luonnontila"on tämä kurjuuden tila.

Rousseun kääntäjän V.L. Lehtosen tulkinnan mukaan Rousseaun mielestä "Luonto oli tehnyt ihmisen hyväksi ja yhteiskunta on tehnyt hänet pahaksi; luonto oli tehnyt ihmisen vapaaksi ja yhteiskunta on tehnyt hänestä orjan; luonto oli tehnyt ihmisen onnelliseksi ja yhteiskunta on tehnyt hänestä kurjimmista kurjimmanolennon. Luonnontilassa ollessaan oli ihminen hyvä. Kuinka olisikaan hän voinut rikkoa sääntöjä vastaan, kun mitään sääntöjä ei ollut? Hän seurasi vain itsesäilytysvaistoaan, oli viaton kuin eläin, eikä vahingoittanut ketään. Hän vain tyydytti tarpeensa eikä pyytänyt sen yli mitään, vieläpä auttoikin kaltaisiaan silloin kun oli itse kylläinen. Turmelus alkoi sinä päivänä, jolloin järki otti vangikseen vaiston, jolloin ihminen keksi pitää huolta myös tulevista tarpeistaan, jolloin hän näiden tulevien tarpeiden nimissä jakoi esineet käsitteiden "sinun" ja"minun" mukaan ja loi omaisuuden. Näin syntyi luonnollisen tasa-arvoisuuden tilalle omaisuuteen ja voimaan ja viekkauteen ja julmuuteen perustuva eriarvoisuus. Näin syntyivät etuoikeudet, näin joutuivat toiset saamaan kaikki, mitään tekemättä, kun taas toisten oli pakko raataa nääntymykseen asti herrojensa hyväksi. Näin syntyi yhteiskunta, joka näyttää vain tukevan anastajia heidän anastuksessaan ja raastavan köyhän vieläkin köyhemmäksi. Omaisuus on yhteiskunnan perustus, ja valta, ylhäisyys, kunnia, kaikki lähtee siitä." (kääntäjän johdanto Yhteiskuntasopimukseen, 9)

Kurjuuden lähteenä on yksityisomistus. Päinvastoin kuin Hobbels ja Locke, Rousseau ei ajatteli, että omistusoikeus on jotenkin luonnonlain takaamaa ja sen turvaamiseksi voidaan tehdä yhteiskuntasopimus. Yksityisomistus ja sen turvaaminen on yhteiskunnallisten ongelmien syy. Roussaeaun mielestä luonnontilassa ei ole yksityisomistusta ja ihmisten pyrkimyksiä hallitsee kaksi piirrettä: ihminen kyllä pyrkii suojelemaan itseään mutta toisaalta hänen tuntee yhteenkuuluvuutta muita ihmisiä kohtaan. Nämä kaksi pyrkimystä olivat aluksi tasapainossa, mutta yksityisomistuksen synty murti tämän tasapainon. Kun ihminen rajasi maa-alueen omaan käyttöön, siitä alkoi yksityisomistus, kulttuuri ja korruptoitunut luonnontila. Toinen ihminen rupesi alistamaan toista ihmistä oman yksityisomistuksen laajentamiseksi (ohi välittöminen uusiutumistarpeiden). Aluksi maanyksityisomistus toimi sopusuhtaisesti, mutta menetelmien tehostuessa ja työnjaon edistyessä alkaa taistelu. Silloin heikommassa asemassa olevat alkavat kysellä järjestelmän perusteita ja yksityisomistuksen oikeutta; alkavat levottomuudet. Järjestyksen ylläpitämiseksi syntyvät lait ja valtio, joiden ensimmäisenä tehtävänä on yksityisomistuksen turvaaminen. Valtio ei siis syntynyt yhteisestä sopimuksesta turvaamaan koko yhteisöä, vaan suojaamaan turvaamaan parempiosaisten yksityisomaisuutta vähempi osaisia vastaan. Alkuperäinen harmonia (l'ordre naturel) on kadonnut. Yksilöllisyys korostuu yli yhteisöllisyyden. Yhteiskunnallinen eriarvoisuus edelleen lisääntyy kuin poliittisesta vallasta itsestään tulee yksityisomistuksen kaltainen tavoiteltava hyödyke. Ja tiettenkin rikkaammilla on paremmat mahdollisuudet haalia poliittista valtaa. Kansalaisyhteiskunta (siviilitila, siviiliyhteiskunta, porvarillinen yhteiskunta) on Rousseaulle raakaa egoistista kilpailua, jossa ei ole mitään yleviä yhteisöllisiä tunteita ja moraalia. Se mikä Hobbesille ja Lockelle on luonnollista kehitystä luonnontilasta yhteiskuntaan, on Rousseaulle luonnotonta siirtymistä harmoniasta korruptioon.

Du Contrat social ou principes du droit politique (1762)

Pääteoksessaan Yhteiskuntasopimus Rousseau hahmottelee eräänlaista luonnonmukaista sivistystilaa ja vähän laimentaa "takaisin luontoon" -vaatimustaan (on sivistyksessä jotain ylevöittäväänkin, ks. suom. johdanto, 10). Takaisinhan enää voida palata "paratiisiin" (synti on tehty ja se on peruuttamaton), mutta voidaan perustaa sellainen yhteiskunta, jossa "yleistahto" tai kansantahto (volonte générale) on yhteiskunnan vallan tai yhteiskunnan suveereenisuuden perusta (vrt. Suomen hallitusmuoto; "valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle", käännettiin suomeksi vuonna 1918). Tästä opista ja sen eri muunnelmista käytetään nimitystä kansansuvereenisuus-oppi.

Rousseaun mukaan yhteiskunta ei ole syntynyt sopimuksesta (vaan köyhien riistosta) ja se varsinainen yhteiskuntasopimus. Yhteiskunta on oikeutettu vain kun ihmiset tekevät sen ja luovuttavat itsensä ja voimansa tälle yleistahdolle.