2.1. Marxin näkemyksistä ennen Pääomaa ja Grundrisseä
Kun tarkastellaan Marxin näkemystä yhteiskunnallisesta subjektiviteetistä, voidaan lähtökohdaksi ottaa hänen idealismin kritiikkinsä. Hänen kritiikin pääkohteena oli Hegelin massiivinen ajatusjärjestelmä. Hegelin mukaan yhteiskuntaa determinoi jonkunlainen absoluuttinen idea tai henki. Yksinkertaistetusti sanottuna tämä absoluuttinen idea on inhimillisen kulttuuriin abstraktio. Hegelin itsensä mukaan absoluuttinen idea oli olemassa jo ennen luontoa ja yhteiskuntaa, jotka ovat syntyneet absoluuttisen idean itsevieraantumisen tuloksena. Marxin mukaan Hegelin puhe absoluuttisen idean autonomiasta on idealistista tai uskonnollista spekulaatiota. Marxin kuuluisa fraasi on, että Hegel täytyy kääntää jaloilleen. Ideat tai inhimillinen kulttuuri ovat yhteiskunnan tuottamia eikä päinvastoin.
Hegeliläisen "nurinkääntymän keksiminen" ei ollut omaperäinen Marxin idea. Ludwig Feuerbach oli jo esittänyt hyvin pitkälle menevän Hegel-kritiikkinsä. Myös Feuerbachin tarkoituksena oli tämänpuoleistaa Hegelin transsendentaalinen subjekti. Feuerbach antaa tilalle tämänpuoleisen verestä, lihasta, rakkaudesta ja pelosta koostuvan universaalin ihmisyksilön idean. Aluksi sekä Marx että Engels olivat hyvin innostuneita Feuerbachista (Ks. Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844; Marx ja Engels I/6, 150, 174, 288-90 ja 302). Olihan Feuerbachin kirjoitukset täysin toista maata kuin Bauerin, Straussin ja Stirnerin liberalistiseen eksegetiikkaan perustuva Hegel- ja uskontokritiikki. Heidän uskontokritiikkisä oli peiteltyä ja ikään kuin häpeilevää yhteiskuntakritiikkiä. Koska moderniin yhteiskuntaan (ts. kapitalismiin) orientoitunut sivistyneistö ei uskaltanut suoraan vastustaa feodaalista valtiota, se puki kritiikkinsä puhdasoppisen kristinuskon filosofisen kritiikin muotoon. Kristinuskohan oli feodaalivaltion virallinen legitimiteetti-kaava. Tämän kritiikin tulokset Marx arvioi laihoiksi. "Ainoana tuloksena tästä filosofisesta kritiikistä oli vain muutama ja sitä paitsi yksipuolinen uskonnonhistoriallinen selitys kristinuskosta." (II/6, 71)
Kirjoituksissa Teesejä Feuerbachista ja Saksalainen Ideologia Marx tulee toisiin aatoksiin Feuerbachin kirjoitusten suhteen. Hän mielestään Feuerbach ei antropologisella filosofiallaan kykene ylittämään Hegelin idealismia. Feuerbach korvaa Hegelin filosofisen spekulaation toisella filosofisella spekulaatiolla. Kirjoituksessaan Teesejä Feuerbachista Marx asettaa Hegelin absoluuttisen idean ja Feuerbachin antropologisen ja abstraktin yksilön tilalle ihmisen yhteiskunnallisten suhteiden kokonaisuutena ja yhteiskunnallisen praksiksen alku ja loppu pisteenä. Ihminen voi olla vain yhteiskunnassa. Yhteiskunnallinen oleminen on Marxille oleellisesti "käytännöllistä". Tämä ihmisten luova yhteiskunnallinen toiminta on jäänyt huomaamatta sekä idealismilta että vanhalta materialismilta. Vanhan materialismin vika oli siinä, että se tarkasteli todellisuutta "vain objektin tai havainnon muodossa, mutta ei inhimillisenä aistitoimintana, käytäntönä, ei subjektiivisesti" (II/6 63). Idealismi kyllä kehitteli tätä subjektiivista, toimivaa puolta, mutta abstraktisti ja transsendoi se tuonpuoleiseen, koska se ei tunne tämänpuoleista.
Vanhan materialismin mukaan "ihmiset ovat olosuhteiden ja kasvatuksen tuotteita ja siis muuttuneet ihmiset ovat toisenlaisten olosuhteiden ja muuttuneen kasvatuksen tuotteita" (II/6, 64). Marxin mielestä tämä vanha materialismi unohtaa, "että juuri ihmiset muuttavat olosuhteita ja että kasvattajan itsensä täytyy tulla kasvatetuksi" (sama). Ihminen on yhteiskunnallisen käytännön tuote. Kumouksellisessa käytännössä tämä käytäntö ja olosuhteiden muuttuminen samaistuvat "järjellisellä" tavalla.
Kirjassaan Saksalainen Ideologia Marx jakaa Claude de Saint-Simonin kanssa sen näkemyksen, että perustavan laatuisin näkökulma ihmisen olemiseen on ehdoton välttämättömyys tuottaa ihmisen olemassaolon jatkumisen materiaaliset perusvälineet (Lee & Newby 1986, 114). Marxin mielestä näiden välineiden tuottaminen on ensisijaista suhteessa kaikkiin muihin aktiviteetteihin. Jos yhteiskunta ei pysty organisoimaan näiden materiaalisten välineiden tuotantoa, lakkaa yhteiskunnat olemasta. Kaikki yhteiskunnalliset muodosteet rakentuvat tavaroiden tai tuotteiden tuottamisen tavan päälle. Siis tuotantovoimien kehitystaso ja tuotannollisten suhteiden järjestämisen tapa muodostavat koko yhteiskunnan ja yhteiskunnallisen olemisen perustan, jonka päälle rakentuvat kaikki yhteiskunnan henkiset muodosteet eli päällysrakenne. Taloudellinen perusta on tämän systeemin dynaaminen puoli. Se on yhteiskunnan primus motor, joka pakottaa päällysrakenteen muuttumaan. Näin esimerkiksi kapitalismin synnyn syyt löytyvät Marxin mielestä taloudellisesta perustasta.
Elämänsä ehtoopuolella Engels ilmaisi, että Saksalaisessa Ideologiassa hän ja Marx ylikorostivat yhteiskunnallisten henkisten muodosteiden riippuvuutta taloudellisesta perustasta (VI/6 615). Mutta vaikka myöhemmin Marxin kannanotot tästä asiasta monipuolistuivat ja mahdollisesti lievenivät, hän yhtäkaikki piti tiukasti kiinni taloudellisen perustan ensisijaisuudesta.
Nämä Marxin tuotannon ja tuottamisen käsitteet eroavat perustavan laatuisella tavalla Adam Smithin vastaavista käsitteistä. Smithillä taloudellisen toiminnan perusyksikön muodosti eristäytynyt yksilöllinen tuottaja. Marxin mukaan tämä käsitys on harhainen. Marxin mielestä ihminen on ennen kaikkea tai itseasiassa kokonaisuudessaan sosiaalinen olento. Kun ihminen tuotannollisessa toiminnassaan jalostaa luontoa, hänen täytyy välttämättä toimia vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Työ eli tuotanto on aina yhteiskunnallista toimintaa. Jokaisen tuotantotavan ydin on työtätekevä ts. tuottava ihminen, joka toimii kiinteässä vuorovaikutuksessa muiden työtätekevien ihmisten kanssa. Ja tämä työ on tuottanut ja tuottaa edelleen ts. uusintaa sekä yhteiskunnan että ihmisen.
Siis Marxin mukaan ihminen on tämänpuolinen olento. Mutta ihminen ei ole irrallinen individualistinen yksilö. Ihminen tulee ihmiseksi vain kiinteässä vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Tämä pätee Marxin mielestä sekä ihmisen yksilöhistoriassa että lajihistoriassa. Ja inhimillinen praksis ei Henki (Hegel) tai rakkaus (Feuerbach) on ihmiskunnan historian liikkeelle paneva voima. Tosin Marx rajaa tämän praksiksen tarkoittamaan työtä. Työn avulla ihminen luo itsensä sekä uusintaa koko yhteiskunnan. Muunmuassa tästä syystä Marx antaa työväenluokalle erityisen antropologis-poliittisen merkityksen olla koko ihmiskunnan vapauttajana (Kommunistisen puolueen manifesti I/6). Työväenluokka työväenluokka oli toteuttava sen emansipaation, johon saksalainen idealismi pyrki filosofisin välinein ts. selittämällä. Marxin mielestä sen ajan Saksassa juuri proletariaatti (teollisuustyöläiset) on se voima, joka muuttaa filosofisen emansipaation käytännöksi. "Saksalaisen emansipaatio on ihmisen emansipaatiota. Tämän emansipaation pää on filosofia, sen sydän on proletariaatti. Filosofia ei voi toteutua ilman proletariaatin kumoamista, proletariaatti ei voi kumota itseään ilman filosofian toteutumista." (I/6, 117)
Yhteiskunnassa eivät kaikki omaa samanlaisia resursseja oman elämänsä hallintaan. Koska työ oli Marxille ihmisen olemisen perustapa (moodi) ja tuotanto yhteiskunnan uusiutumisen ehto, oli ihmisen subjektiviteetti ennen kaikkea Marxille työn ja tuotannon sfäärin kuuluva seikka. Näin ollen kaikenlainen yhteiskunnallinen alimääräytyneisyys johtui "viime kädessä" taloudellisista rakenteista. Yhteiskunnallinen luokka on se rakenne, jonka kautta ihmisten yhteiskunnallinen subjektiviteetti toteutuu luokkayhteiskunnassa. Marxin mukaan tuotantotapa määrää onko yhteiskunta luokkayhteiskunta vai ei, minkälaisia luokkia on olemassa ja mikä on vallassa oleva luokka. Tuotantotavan määrää Marxin systeemissä melko mekanistisella tavalla tuotantovoimien kehittyneisyyden taso.
Historian alkuhämärissä, kun tuotantovoimat olivat hyvin vaatimattomalla tasolla, luokkayhteiskunnan olemassaololle ei ollut edellytyksiä. Vaikka Marx kutsui tätä tilaa alkukommunismiksi, ei hän pitänyt sitä onnellisena ihmiskunnan viattomuuden aikana. Alkukommunismi kehittyi luokkayhteiskunnaksi kun tuotantovoimien kehitys mahdollisti lisätuotteen syntymisen ja työnjaon. Tästä eteenpäin koko historia on ollut "luokkataistelujen historiaa" (Kommunistisen puolueen manifesti I/6). Luokkayhteiskunnissa vallankäyttö eli kaikenlainen yhteiskunnallinen dominaatio perustuu Marxin mukaan tuotannon välineiden hallintaan. Luokkataistelut ovat siis viimekädessä taistelua tuotantovälineiden hallinnasta.
Täten luokka määräytyy tuotantoprosessista käsin. Kapitalismissa on Marxin mukaan kaksi pääluokkaa; porvaristoluokka, joka omistaa tuotantovälineet ja työväenluokka, joka tekee tuotannollisen työn. Nämä kaksi luokkaa ovat antagonistisessa eli sovittamattomassa ristiriidassa toistensa kanssa; porvaristoluokka on olemassa vain työväenluokan riistämisen kautta. Riistäminen tarkoittaa sitä, että porvaristoluokka anastaa itselleen sen osan työläisten työn tuloksista, joka ei mene itse työntekijöiden, tuotantovälineiden ja koko tuotannollisen infrastruktuurin uusintamiseen. Työläiset ovat alistetussa asemassa, koska he eivät omista tuotantovälineitä, pääsevät nauttimaan työnsä tuloksista hyvin rajoitetussa määrin ja eikä heillä ole määräysvaltaa oman työnsä suhteen. Riistosuhde on ennen kaikkea rakenteellinen suhde. Tuotantovälineiden omistaja ei riistä työläisiä sen takia, että hän on ilkeä ja verenjanoinen, vaan siksi, että omistajana oleminen vaatii häneltä sitä. Olennaista ei ole porvarin sisäisen luonteen hyvyys tai pahuus, vaan se luonnenaamio, joka pakottaa hänet toimimaan niin kuin porvarin täytyy toimia.
Marxin teoriassa riistäminen ei ole ainut tekijä, joka rajoittaa alistetun luokan jäsenten subjektiviteettia. Työläisten ihmisyyden toteutumista rajoittaa kapitalismissa erityisesti ns. vieraantuminen (Entfremdung). Nuorella Marxilla vieraantuminen tarkoittaa työläisten vieraantumista työstä ja omasta "lajiolentomaisuudestaan". Marxin mukaan "ihminen on lajiolento, ei ainoastaan siten, että hän tekee käytännössä ja teoriassa lajin, sekä omansa että muiden olioiden lajin, omaksi kohteekseen, vaan myös siten ... että ihminen suhtautuu itseensä nykyisenä, elävänä lajina, siten, että hän suhtautuu itseensä universaalina ja tästä syystä vapaana olentona" (I/6, 223). Lyhyesti sanottuna vieraantuminen tarkoittaa sitä, että yhteiskunnallisen tuotannon muodot kohoavat yksilöiden yläpuolelle. Pääomassa Marx luopuu filosofisista vieraantumisen ja lajiolennon käsitteiden käytöstä.
Marxilla on jonkunlainen antropologinen oletus siitä, että ihmisten pyrkimyksenä on aina laajentaa vapautensa astetta. Samoin työväenluokan antropologisena ts. objektiivisena intressinä on vapauttaa itsensä tästä hyvin rajoitetusta olemassaolon tavasta. Mutta työväenluokan emansipaatio ei voi tapahtua muuttamatta kapitalistista tuotantotapaa. Itseasiassa se ei voi tapahtua minkään luokkayhteiskunnan puitteissa eli yhteiskunnassa, jossa tavarat tai tuotteet tuotetaan tavalla, jossa toinen luokka hallitsee tuotantovälineitä sekä koko yhteiskuntaa ja toinen luokka tekee ruumiillisen työn eikä pääse osallistumaan yhteiskunnan hallintaan. Koska työväenluokka voi vapautua vain hävittämällä luokkayhteiskunnan, se samalla vapauttaa myös muut alistetut ryhmät eikä se vapautuessaan määritelmän mukaan voi luoda uutta sortojärjestelmää. Tästä syystä Marx piti työväenluokkaa vallankumouksellisena luokkana ja koko ihmiskunnan historian pelastajana.
Marxin mukaan työväenluokka luokkana sinänsä (Klasse an sich) ei pysty tähän vaativaan tehtävään, vaan sen täytyy kasvaa luokaksi itseään varten (Klasse für sich). Luokka sinänsä tarkoittaa luokkaa, jolla ei ole luokkatietoisuutta eikä se ole mobilisoitunut luokkataisteluun. Luokka itseään varten tarkoittaa luokkaa, joka omaa korkean luokkatietoisuuden omista intresseistään ja on poliittisesti mobilisoitunut.
Kommunistisessa manifestissa esitetään seuraavanlaatuinen visio työväenluokan kehityksestä luokaksi itseään varten. Kapitalismin myötä syntyy työväenluokka, joka ei omista tuotantovälineitä ja se on vain "vapaa" myymään työvoimaansa. Seuraavassa vaiheessa kehittyy rajoittunut luokkatietoisuus (ekonomistinen tietoisuus) taloudellisista eduista, jolloin työläiset alkavat perustaa yhteenliittymiä porvaristoa vastaan eli työväenliike organisoituu ammattiyhdistystoiminnan kautta. Jossain tässä vaiheessa sivistyneistöä loikkaa porvaristosta työväenluokan puolelle sekä työväenluokasta nousee omaa sivistyneistöä. Tämän sivistyneistön avulla työväenluokka kehittää itselleen korkean luokkatietoisuuden ja työväenluokka organisoituu joukkopuolueeksi tai useiksi työväenpuolueiksi, jossa kommunistit ovat avant gardena. Tosin Matti Hyvärisen tulkinnan mukaan Marxin mielestä "kommunistit eivät aseta ehtoja yleiselle liikkeelle, he eivät vielä julista olevansa 'työväenluokan puolue' tai sen kulkua ohjaava 'etujoukko'" (Hyvärinen 1985). Mutta joka tapauksessa työväenpuolue tai useiden sellaisten kokonaisuus on poliittisen mobilisaation korkein aste ja sen avulla työväenluokka suorittaa vallankumouksen, jossa tuotantovälineiden omistus yhteiskunnallistetaan ja luokkayhteiskunta hävitetään. Marxin ja Engelsin työväenluokan emansipaation idea, josta he pitivät kiinni loppuun asti, voidaan esittää seuraavasti:
työväenluokka an sich ->
työväenluokka für sich ja vallankumous ->
kaikkien luokkien häviäminen ja kommunismi
Kuvio 1. Marxin skeema työväenluokan ja samalla koko ihmiskunnan vapautumisesta.
Tämä kuvio muistuttaa kovasti Hengen itsekehitystä ja itsensä löytämistä. Hegelillähän koko ihmiskunnan historia on Hengen itsetietoisuuden kehittymisen historiaa. Tosin Hegel piti "fantastista" Preussin keisarikuntaa tämän kehityksen huipentumana.
Marx ja Engels kertovat kuitenkin suhteellisen vähän siitä, miten subjektiviteetti realisoituu tässä uudessa luokattomassa yhteiskunnasta. Marxin mielestä vasta luokattomassa yhteiskunnassa yksilön ja yhteiskunnan vastakkaisuus on ratkaistu. Marxin mukaan tämä vastakkaisuus on kirjattu Ranskan suuren vallankumouksen ihmisoikeuksien julistukseen. Siinähän yksilö jaetaan toisaalta "ihmiseen" (homme) ja toisaalta "kansalaiseen" (citoyen). Toisaalta ihminen on egoistinen ja toisia ihmisiä hyväksikäyttävä kansalaisyhteiskunnan jäsen ja toisaalta ihminen on yleistä etua kunnioittava valtion kansalainen (I/6, 91 - 92). Kansalaisyhteiskunnan ja valtion käsitteiden merkitykset Marx lainasi suoraan Hegeliltä. Teoksessaan "Grundlinien der Philosophie des Rechts" Hegel kuvaa kansalaisyhteiskunnan järjestelmäksi, jossa "jokainen on itselleen päämäärä, eikä mikään muu ole hänelle mitään" (Pulkkinen 1989, 126). Kansalaisyhteiskunta onkin "kurjuuden näytelmä" ja "fyysinen ja siveellinen alennustila" (sama). Kuitenkin yksilöiden korkein päämäärä on viettää "yleistä elämää" (em., 127). Tämä tapahtuu valtion eli siveellisyyden tasolla, jossa ihmiset sovittavat omat etunsa yleiseen etuun. Tämä sovittaminen onnistuu Hegelin mukaan "poliittisen asenteen" eli patriotismin avulla. Marxin mielestä kapitalistinen yhteiskuntataloudellinen muodostuma asettaa ihmiset vastakkain. Vain ratkaisemalla yhteiskunnallisen tuotannon ja tuotantovälineiden yksityisomistuksen ristiriita, voidaan saavuttaa se hegeliläinen "siveellinen valtio". Itse valtioinstituutiota ei kommunismissa tarvita, koska siellä vapaus ja yhteinen etu ovat löytäneet toisensa.
2.2. Yhteiskunnallinen subjektiviteetti Pääomassa ja Grundrissessä eli pääoman subjektiviteetti
Katkosta "nuoren" ja "kypsän" Marxin välillä on kirjallisuudessa sekä ylikorostettu että myös yritetty häivyttää lähes olemattomiin. Riippuen siitä mitä teemaa tarkastellaan voidaan havaita hyvinkin kiinteää jatkuvuutta tai sitten hyvinkin merkittävä katkos. Käsiteltävän teeman kannalta on mielestäni nähtävissä selvä katkos Grundrissen ja Pääoman sekä muiden Marxin kirjoitusten - jopa samaan aikaan kirjoitettujen - välillä. Kyseessä on ikäänkuin toimintateoreettisen näkökulman vaihtuminen systeemiteoreettisella näkökulmalla, johon liittyy työn käsitteen merkityksen muunnos. Edellä mainittua Marxin käsitystä työväenluokan emansipaatiosta voidaan pitää toimintateoreettisena näkökulmana yhteiskuntaan. Pääomassa Marx ei tietenkään luovu tästä skeemasta, mutta hän ei pysty systeemiteoreettisin käsittein konstruoimaan vallankumouksellista subjektia. Tähän liittyy myös se, että nyt Marx rajaa työn käsitteen pelkästään tuotannolliseen työhön ja näin yhteiskunnallinen praksis vallankumouksellisen toiminnan mielessä haihtuu tavoittamattomiin.
Aloitetaan työn käsitteestä. "Kaikki työ on toisaalta ihmistyövoiman käyttämistä fysiologisessa mielessä ja tällaisena yhtäläisenä inhimillisenä eli abstraktisesti inhimillisenä työnä se luo tavara-arvoa. Kaikki työ on toiselta puolen myös ihmistyövoiman kuluttamista tarkoitusperäisessä muodossa ja tällaisena konkreettisena hyödyllisenä työnä se tuottaa käyttöarvoja." (Marx 1979, 55) Työ on siis tavaroiden käyttöarvon ja vaihtoarvon tuottamista. Se ei enää ole ihmislajin syntymisen syy tai ihmisen luonnollisen olemisen moodi. Työprosessia analysoidessaan Marx toteaa, että työvoiman käyttäminen on työtä ja työ on ihmisen ja luonnon välinen prosessi (168). Vaikka elävä työ on kaiken arvonmuodostuksen välttämätön ehto, se on silti alisteisessa suhteessa kuolleeseen työhön eli tavaroihin ja pääomaan, johon työ on kuoleutunut tai esineellistynyt ja joka toimii elävän työn esineellisenä ehtona. "Se tosiasia, että työn tuotantovoimien kehittyessä työn esineellisten ehtojen, esineellistyneen työn täytyy kasvaa prosenttisessa suhteessa elolliseen työhön ... , ei ilmene pääoman kannalta niin, että yhteiskunnallisen toiminnan yksi momentti, esineellistynyt työ tulee toisen momentin, subjektiivisen, elollisen työn yhä mahtavammaksi ruumiiksi, vaan niin että - ja tämä on tärkeää palkkatyön kannalta - työn objektiiviset ehdot saavat elolliseen työhön nähden yhä valtavamman itsenäisyyden, jota sen pelkät mitat jo ilmentävät, ja että yhteiskunnallinen rikkaus on yhä mahtavampina kertyminä työtä vastassa vieraana ja hallitsevana voimana. Painotus ei ole esineellisyydellä, vaan vieraantuneisuudella, luovutettuna olemisella, vieroitettuna olemisella, sen valtavan esineellistyneen mahdin, joka asettunut yhteiskunnallista työtä vastaan tämän eräänä momenttina, kuulumisella ei-työläiselle, vaan persofioituneille tuotantoehdoille, ts. pääomalle." (Marx 1986a, 291-2) Kuollut työ eli pääoma tulee elävää työtä vastaan vieraana mahtina, joka työläisten tietoisuuden perspektiivin ulkopuolelta miltei luonnon voimaisella pakolla kiinnittää elävän työn kahleisiinsa. Pääoma toimii luonnonvoimaisella pakolla ikäänkuin työläisten selän takana siksi, että pääoman ilmenemismuoto (siis näyttäytyminen luonnon voimaisena) fetissoi heidän tietoisuutensa niin, että he eivät näe pääoman ja tavaran olevan tuotannollisia suhteita, jotka ovat historiallisia eikä esineellis-luonnollisia ja siksi muutettavissa.
Mitä enemmän työläiset tekevät työtä, sitä enemmän heidän subjektiviteettinsa alimääräytyy ja pääoman subjektiviteetti ylimääräytyy. Toisin sanottuna mitä enemmän työläiset tekevät työtä, sitä enemmän he lisäävät riiston astetta eli tuottavat lisätuotetta tuotantovälineiden omistajille ja epäävät itseltään vapautumisen mahdollisuuksia. Toisaalta myös porvari eli tuotantovälineiden omistaja on melkein yhtä paljon systeemin vanki. Hänellä on tosin parempi elintaso ja enemmän valinnan mahdollisuuksia elämänsä, mutta yhtä vähän mahdollisuuksia muuttaa pääoman sisältäviä yhteiskunnallisia suhteita. Jos porvari päättää muuttaa systeemiä ja jakaa lisätuotteensa oikeudenmukaisesti työläisten kanssa, hän on pian entinen porvari. Porvarillakaan ei ole muuta mahdollisuutta kuin toteuttaa luonnenaamiota. Ainut emansipaation mahdollisuus, mitä Marx Pääomassa tarjoaa näyttää olevan kurjistumisteoria ja lisäarvon suhdeluvun laskutendenssi. Eli kapitalismin sisäiset lainalaisuudet johtavat lopulta kapitalismin romahdukseen, joka antaa työväenluokalle mahdollisuuden perustaa uuden yhteiskunnan. Näyttäisi siltä, että Pääomassa itse pääoma esiintyy subjektina. Vasta pääoman itse suorittama itsensä näyttämöltä poistaminen antaisi mahdollisuuden työväenluokalle nousta subjektiksi.
Tämä kapitalismin sisäinen logiikka ei Marxilla kuitenkaan määrää mitä tulee kapitalismin tilalle. Marxilla pääoman itseliikunta johtaa "vain" kapitalismin romahtamiseen, jonka jälkeen tietoisten toimijoiden on perustettava uusi yhteiskunta. Pelkästään Grundrissen ja Pääoman käsityksiin nojautumalla jää epäselväksi mistä nämä tietoiset subjektit tulevat, jos niin työläiset kuin porvaritkin ovat fetissoituneen tietoisuuden vallassa. Jos nämä samat epäsubjektit aloittavat yhteiskunnan rakentamisen alusta, he perustavat saman "vääristyneen" yhteiskunnan uudelleen.
Marxin mielestä kapitalismi kyllä tuottaa erään hyvin tärkeän uuden yhteiskunnan subjektien edellytyksen. Nimittäin vaihtoarvojen tuottamiseen pohjautuva yhteiskunta on tuottanut vieraantumisen lisäksi myös monipuolisen yksilöllisyyden. "Se kykyjen kehityksen aste ja universaalisuus, joka tekee tämän yksilöllisyyden mahdolliseksi, edellyttää juuri vaihtoarvojen pohjalta tapahtuvaa tuotantoa, joka sitten vasta synnyttää paitsi yksilön yleisen vieraantumisen itsestään ja muista, myös hänen suhteidensa ja kykyjensä yleisyyden ja kaikinpuolisuuden." (Marx 1986b, 109) Yhteiskunnalliset suhteet, jotka vallitsevat kehittymättömän vaihdon ja rahajärjestelmän vallitessa, ovat luonteeltaan hyvin henkilökohtaisia. Ihmiset asettuvat suhteisiin toistensa kanssa rajoittuneina yksilöinä "vain tässä tai tuossa määritteisyydessä, feodaaliherrana ja vasallina, tilanherrana ja maaorjana jne. tai kastin jäsenenä jne. tai johonkin säätyyn kuuluvina jne." (em., 110). Sen sijaan kapitalismi pitkälle kehittyneenä vaihtoyhteiskuntana rikkoo henkilökohtaiset riippuvuussuhteet. Mutta riistosuhteet eivät rikkoonnu vaan siirtyvät interpersoonalliselle tasolle, jossa ne näyttäytyvät luonnonvoimaisina välttämättömyyksinä. Eli monipuolinen yksilöllisyys syntyy rinnan fetissoituneen tietoisuuden kanssa.
Pekka Kososen mielestä Pääoma ei ole teoria koko kapitalistisesta yhteiskuntamuodostumasta. Pääoman tarkoituksena on ainoastaan paljastaa modernin yhteiskunnan taloudellinen liikelaki. Pääoman tarkoituksena olisikin "vain" esittää systeemiteoreettinen malli kapitalismin taloudellisista liikevoimista. Tästä syystä on turha Risto Heiskalan tapaan listata kaikkea sitä, mitä Pääomasta puuttuu. Siitähän puuttuu valtioteoria, luokkateoria, politiikanteoria, seksuaaliteoria, interaktion teoria ym. (Kosonen 1988, 32-4 ja Heiskala 1986). Näin voidaan hyvin ajatella, mutta Pääomassa Marx esittää pääoman logiikan tavalla, joka ei ole yhteensopiva esimerkiksi "teeseissä" esitetyn aktiivisen ja luovan praktisen subjektin käsitteen kanssa. Marx ei varmaankaan ole tietoisesti halunnut luopua vallankumouksellisen subjektin ideasta, mutta sellainen idea ei vain sovi yhteen P/pääoman L/logiikan kanssa.
Seyla Benhabibin tulkinnan mukaan Marxin Pääomassa on kaksi subjektiviteetin diskurssia tai perspektiiviä subjektiviteettiin. Benhabib erottaa transsubjektiviteetin ja intersubjektiviteetin näkökulmat. Intersubjektiviteetin näkökulmasta uusintaminen ja tuotanto ovat yhteiskunnallisten ihmisten interpersoonallista itse-aktualisaatiota. Transsubjektiviteetin näkökulmasta ihmiset ovat vain vaihtelevaa pääomaa eli pääoman arvonlisäysehto ja pääoma on itse-valorisoituva arvo (Benhabib 1986, 103). Transsubjektiviteetin diskurssissa Marx esittää ulkopuolisena havainnoija-ajattelijana "pääoman logiikan". Esimerkiksi työpäivän analyysissä Marx ilmaisee selvästi pääoman logiikan: "...pääomalla on vain yksi ainoa elämänpyrkimys, pyrkimys lisääntyä arvossa, luoda lisäarvoa, imeä pysyväisellä osallaan, tuotantovälineillä, suuri määrä lisätyötä. Pääoma on kuollutta työtä, joka vain verenimijän tavoin pitää itseään elossa imemällä itseensä elävää työtä, ja elää sitä ehommin, kuta enemmän se itseensä imee. Aika, jonka työmies työskentelee, on aikaa, jonka kuluessa kapitalisti kuluttaa ostamansa työvoiman." (Marx 1974, 216 ja Benhabib 1986, 125-6)
Interpersoonallisessa diskurssissa Marx jättää ulkopuolisen havainnoijan roolin ja asettuu riistetyn työmiehen rooliin. Samassa työpäivän analyysissä Marx vaihtaa lennosta transsubjektiivisen diskurssin interpersoonalliseen diskurssiin: "Mutta äkkiä kuuluu työmiehen ääni, joka tuotantoprosessin kuohussa oli vaiennut: Tavara, jonka olen sinulle myynyt, eroaa muusta tavaralaumasta sen kautta, että sen käyttö luo arvoa ja suurempaa arvoa kuin mitä se itse maksaa. Se oli syy miksi sinä sen ostit... Sinun asianasi on siis minun päivittäisen työvoiman käyttö. Mutta sen päivittäisen myyntihinnan avulla minun täytyy joka päivä uusintaa se voidakseni sitten uudelleen myydä sen. Lukuunottamatta luonnollista kulumista iän mukana yms. minun täytyy huomenna kyetä työskentelemään voimiltani, terveydeltäni ja reippaudeltani samassa normaalitilassa kuin tänäänkin... Minä tahdon järkevänä, säästäväisenä isäntänä hoitaa ainoaa omaisuuttani... Minä tahdon kunakin päivänä käyttää sitä, muuttaa sitä liikkeeksi, työksi ainoastaan niin paljon kuin sen normaalikestävyys ja -kehitys sallivat. Rajattomasti työpäivää pidentämällä sinä voit käyttää yhtenä päivänä suuremman määrän minun työvoimaani kuin mitä minä voin kolmena päivänä korjata. Minkä sinä sitten voitat työssä, minä menetän työn substanssissa. Minun työvoiman käyttäminen ja ryöstäminen ovat kaksi eri asiaa." (sama)
Ongelmana Benhabibin mielestä on se, että Marxin analyysissä ei ole kunnon välitystä näiden kahden näkökulman välillä. Marxin pääoman systeemiteoreettisen analyysin tarkoituksena on toimia defetissoivana kritiikkinä. Täytyy osoittaa pääoman fetissinomainen ilmenemismuoto vääräksi ja paljastaa sen olevan vain tietynlaisia epäoikeudenmukaisia yhteiskunnallisia suhteita. Marxin analyysin tarkoituksena on osoittaa pääoman transsubjektiivisuuden tulevan ihmisten intersubjektiivisuudesta. Minun nähdäkseni Pääomassa on transsubjektiviteetin diskurssi niin hallitsevassa asemassa, että monet Marx-tulkinnat ovat vain "refetissoineet" pääoman roolia kapitalismissa.
Jos haluat kommentoida luentoani, klikkaa tästä