Voisi sanoa, että pyhän sokraattisen kolmion viimeisen nurkkauksen muodostaa Aristoteleen (348-322 e.k.r.) filosofia:

SOKRATES (ja sofistit)

PLATON ARISTOTELES

Aristoteles ei ollut Ateenalainen, vaan hän syntyi Stageirassa, eräällä Thraakian niemellä. Hänen isänsä Nikomakhos toimi Makedonian kuninkaan henkilääkärinä. Nikomakhos kuoli Aristoteleen ollessa vielä lapsi. Seitsämäntoista vuotiaana Aristoteles saapui Ateenaan Platonin akatemian oppilaaksi ja kuului Platonin "opetuslapsiin" aina Platonin kuolemaan saakka. Platonin ja hänen kuuluisimman oppilaan välisistä suhteista on säilynyt muutamia juttuja. Platonin kerrotaan kehuneen, että moittineensa Aristotelesta "koulun älyköksi". Diogenes Laërtioksen mukaan Platon on myös verrannut Aristetelesta varsaan, joka potkaisee emoaan, jonka maitoa hän on juuri juonut. Nämä kertomukset antavat sen kuvan, että Aristoteles oli Platonin oppilaana ollessaankin ajatellut hyvin itsenäisesti. Aristoteleella oli siis varsin erilainen suhde opettajaansa kuin Platonilla. Platonhan ei koskaan päässyt eroon Sokrateen haamusta.

Lisäksi Platon ja Aristoteles olivat muutenkin hyvin erilaisia persoonia. Platon niin kuin Sokrateskin pukeutui ja eli hyvin askeettisesti (tosin ei kuppiin koskaan sylkenyt). Aristoteles puolestaan tykkäsi pukeutua näyttävästi ja halusi näyttääkin olevan arvostettu filosofi. Platon suhtautui nihkeästi kirja viisauteen. Ilmeisesti pääosan silloisesta filosofisesta viisaudesta Platon on omaksunut suullisesti. Aristoteles puolestaan sai lukutoukan maineen jo Platonin aikoina. Hän yksinkertaisesti luki kaiken minkä käsiinsä sai ja kaikkea hän suurin piiretein käsiinsä etsikin. Eräs aikalainen kertoo Aristoteleen keräilleen lakeja, oikeuden asiakirjoja ja maanomistusta koskevia kirjelmiä. Omassa opistossaan eli Lykeionissa hän perustikin ensimmäisen systemaattisen kirjastolaitoksen (Platon; esteetikko, ei-systemaatikko, intuitionisti, ekspressiivinen, homo, dekadenssi, hurjat bailut - Aristoteles; keräilijä, tutkija, systemaatikko, ei-intuitio vaan kokemus, säntillistä elämää).

Platonin kuoltua Aristoteles siirtyi muitten Platonin oppilaiden kanssa Vähä-Aasiassa sijaitsevaan Atarneuksen valtioon, jonka hallitsijaan Hermeiakseen Aristoteles oli tutustunut Platonin akatemiassa. Kun Hermeias syöstiin vallasta Aristoteles siirtyi Lesboksen saarelle, josta Makedonian kuningas Philippos v. 343 kutsui hänet poikansa Aleksanterin opettajaksi.Palattuaan v. 335 Atenaan Aristoteles perusti oman koulunsa Lykeionin gymnasiumiin. Ateenassa oli silloin vallassa makedonialaismielinen puolue, johon Aristoteles ilmeisesti kuului. Kun Aleksanteri suuri kuoli vuonna 323, Demostheneen nationalistinen puolue sai Ateenassa vallan. Aristoteleesta tuli vailla kansalaisuusoikeuksia oleva epäilyttävä ulkomaalainen (häntä vastaan nostettiin syyte jumalan pilkasta). Aristoteles välttääkseen Sokraten kohtalon pakeni Ateenasta Euboian saarelle, jossa hän kuitenkin kuoli seuraavana vuonna.

Aristoteles kirjoitti paljon suurta yleisöä varten, aikansa tieteen popularisointia. Näiden kielellistä muotoa Cicero on suuresti ylistänyt. Valitettavasti näitä teoksia ei ole säilynyt meidän päiviimme asti. Sen sijaan meille on säilynyt ilmeisesti valtaosa hänen "tieteellisistä" teoksista, jotka kaikki ovat ikään kuin hänen koulunsa oppikirjoja tai oppimateriaalia. Suurin osa hänen säilyneistä teoksistä on joko hänen itsensä kirjoittamia luentoja tai luentorunkoja tai hänen parhaitten oppilaidensa luentomuistiinpanoja. Tästä syystä niiden muoto on monesti katkelmallinen ja kirjallisesti kehittymätön.

Luettelo hänen hänen tärkeimmistä teoksistaan:

Kategoriat, Tulkinnasta, Ensimmäinen ja toinen analytiikka (I), Topiikka (II), Fysiikka (III), Sielusta (V), Metafysiikka\Ensimmäinen filosofia (VI), Nikomakhoksen etiikka (VII), Politiikka (VIII), Retoriikka ja Runousoppi (IX)

Systeemin perusta

Omassa systeemissään Aristoteles jakaa tieteellisen tiedon teoreettisiin, käytännöllisiin ja tuotannollisiin tieteisiin. Teoreettiset tieteet eli metafysiikka, matematiikka ja luonnontieteet tarkastelevat ihmisestä riippumattoman todellisuuden pysyviä piirteitä. Niiden intressinä ja päämääränä on tieto sen itsensä vuoksi. Pelkästään tiedon piirin laajentaminen; nykyisin sanottaisiin diskurssin laajentaminen. Käytännöllisten ja tuotannollisten tieteiden kohteina on taas inhimillisiin aktiviteetteihin liittyvät yleiset ja säännönmukaiset piirteet. Niissäkin pyritään nyös saavuttamaan tietoa sen itsensä vuoksi, mutta sen lisäksi niihin kuuluu intressi oikein tekemiseen\toimimiseen ja hyvänä tekijänä/toimijana oleminen. Tämä tekemisen (poiesis) ja toimimisen (praksis) eron tekeminen, erottaa käytännölliset ja tuotannolliset tieteet toisistaan. Tuotannolliset tieteet koskevat poeettista toimintaa eli tekemistä, sellaista aktiviteettia, jonka päämäärä tai tulos on ulkoinen itse aktiviteettiin nähden. (vaikeasti sanottu yksinkertainen asia) Esimerkiksi jonkin esineen valmistaminen. Tuotannolliset tieteet edustavat siis teknistä tietämistä. Aristoteles niputtaa tuotannollisiin tieteisiinsä myös taiteellisen luomisen tutkimisen (vaikka sellainen aktiviteetti on myös praksista).

Toiminta on puolestaan sellaista aktiviteettia, jossa päämäärä sisältyy itse aktiviteettiin. Aristeleen mukaan hyvä elämä on tällainen päämäärä. Hyvä elämä on itse toimintaa, eikä sillä ole itsenäistä olemassaoloa toiminnan ulkopuolella. Käytännöllisen tieteen kohteena on siis hyvä elämä eli sellainen toiminta, joka edustaa hyvää elämää. Aristoteleen mielestä kaupunkivaltion eli Poliksen jäsenyys on välttämätön ehto hyvälle elämälle. Hän nimittääkin käytännöllistä tiedettä politiikan tieteeksi (he politike episteme) eli tieteeksi siitä miten Poliksessa voisi olla hyvää elämää. Tämän tieteen alalajeina on etiikka, joka käsittelee hyveitä ja politiikan tiede suppeammassa merkityksessä, joka käsittelee poliittisia instituutioita.

Kohta esittelen lyhkäsesti Aristoteleen etiikan, politikan ja runousopin, mutta ensin jonkin verran logiikasta ja ensimmäisestä filosofiasta eli metafysiikasta.

Logiikka ja metafysiikka

Aristoteles ei lue loogisia tutkimuksiaan (I ja II analytiikka) mihinkään näistä edellä mainituista tieteiden lajeista. Ehkä tämä johtuu siitä, että hän piti logiikka kaiken tietämisen perustana. Logiikassa eli päättelyopissaan Aristoteleen paradigmaattinen vaikutus ulotttui ehkä pitemmälle kuin millään muulla alueella. Ja hänhän vaikutti monella alueella hyvin paradigmaattisesti vuosisatojen ajan; biologia, psykologia, luonnontiede, etiikka, valtio-oppi ja runousoppi (esim. Shakespeare). Mutta hänen logiikkaansa pidettiin ensimmäisenä ja viimeisenä totuutena aina 1800-luvulle saakka (sisälsihän se lukuisia ristiriitaisuuksi, kaunopuheisuus, esteettisyys...)

Logiikka eli analytiikka oli Aristoteleelle oppi todistamisesta ja päättelemisestä. Ja päättelyssä käytetään arvostelmia, jotka voivat olla tosia tai epätosia. Arvostelmissa yhdistetään tai erotetaan subjekti predikaattiin (huom! eivät ole kieliopilliset subjekti ja predikaatti). Esim.

Kissalla on pitkät kynnet

SUBJEKTI KOPULA PREDIKAATTI

Subjekti on aina jokin olio ja Aristoteleen mielestä viimekädessä yksityisolio. Predikaatti on jokin kvantiteetti, kvaliteetti, suhde, paikka, aika, tila tai jotakin mitä subjekti omistaa, tekee tai kärsii. Näitä edellä mainittuja predikaatin olomuotoja Aristoteles kutsuu yhdessä yksityiolion eli substanssin käsitteen kanssa kategorioiksi. Siis kymmenen kategoriaa ja arvostelmien jakaminen kieltäviin/myöntäviin, yleisiin/osittaisiin sekä välttämättömiin/mahdollisiin.

Tietäminen esiintyy sitten arvostelmissa, muttei kaikissa vaan ainoastaan tosissa eli perustelluissa eli todistelluissa arvostelmissa. Näin tulemme takaisin oppiin perustelemisesta eli päättelystä (perustelu on päättelyä), jota Arisototeles kutsuu syllogismiksi. Päätelmä on Aristoteleella puhetta tai ajatusta, jossa tietyin edellytyksin johdetaan jotain uutta. Aristoteleella on hyvin kaunis ja systemaattinen järjestelmä jaotella päätelmät eli syllogismit. Ensinnäkin on sellaisia päätelmiä, joissa on vai yksi premissi. Esim.

premissi: Kaikki kissat ovat karvaisia olioita.

johtopäätös: Jotkut karvaiset oliot ovat kissoja.

Sitten on kaksi premissiä päätelmiä, joissa on kolme käsitettä.

premissi I: Kaikki ihmiset ovat kuolevaisia. kuolevaisia=ylätermi

premissi II: Sokrates on ihminen. ihminen=välitermi

johtopäätös: Sokrates on kuolevainen. Sokrates=alatermi

Nämä ovat kaikenlaisen päättelyn perusmuodot, joita Aristoteles vielä jaottelee sen mukaan onko välitermi toisessa premississä (esim I) subjektina ja toisessa (II) predikaattina vai molemmissa vai molemmissa subjektina.. (ei tärkeää).

Päätelmät muodostavat yleensä pitkiä ketjuja, joissa toisen päätelmän johtopäätöstä käytetään seuraavan premissinä. Mutta premissejä ei voi loputtomiin perustellä toisilla päätelmillä, vaan jossain vaiheessa premisseille löytyy kiinteä alkua. Tällaisia alkupremissejä ovat sekä välittömään kokemukseen perustuvat lauseet ja tieteen aksioomat eli perusperiaatteet, jotka perustuvat järkeen. Kun alkupremissinä on välitön kokemus (nykyisin testattava koejärjestely), silloin kysymyksessä on induktiivinen menetelmä. Siinä johdetaan yksilöllisestä yleistä. Kun alkupremissinä on yleisesti hyväksytty yleinen lause ("Ihmiset ovat kuolevaisia") ja sen perusteella väitetään jotain yksityisoliosta, on kyseessä deduktio. Aristoteleen mielestä induktiivinen päätelmä on välttämättömästi tosi, kun se ottaa huomioon kaikki yksityistapaukset. Esimerkiksi johtopäätös "Kaikki miehet ovat kauniita", on tosi kun premisseinä on lueteltu nimeltä kaikki miehet ja väitetty niiden olevan kauniita.

Päätelmien muodollista pätevyyttä Aristoteles arvioi a) ristiriidan lain ja b) kolmannen poissulkemisenlain perusteella. Esimerkiksi

a) lause "Jumala on kaikkivaltias ja ei ole kaikkivaltias" on epätosi

b) Kahdesta lauseesta "Jumala on kaikkivaltias" ja "Jumala ei ole kaikkivaltias" vain toinen on tosi. (mites käy kun näitä sovelletaan valehtelijan paradoksiin).

Se logiikasta (en kysy tentissä). Sitten metafysiikasta vähäsen. Metafysiikka eli ensimmäinen filosofia on Aristoteleen mukaan "tiedettä olemisesta olemisena eli olemisen ja sen olennaisten määreittein periaatteista tai syistä". Konkreettisesti se kysyy: mikä saa aikaan sen, että jokin olio on sitä mitä se on? Kysymyksessä siis on jonkinlainen ARKHEEN etsintä. Luonnonfilosofeista Aristoteles eroaa kuitenkin siinä, että se ei jätä ulkopuolelleen esimerkiksi kuviteltuja objekteja (siis Platonin toisen asteen harhoja). Olemisen ylimmät lait koskevat niin tosiolevia kuin kuvittelussa olevia tai aistittavia kuin epäaistillisia entiteettejä. Ja tosiolevat ovat Aristoteleella, niin kuin logiikassa viitataan, substanssit eli yksityisoliot. Mutta miten tiede ja itse metafysiikka, jotka tutkivat yleisiä periaatteita, voivat olla mahdollisia kun perusolevat ovat muuttuvia ja häviäviä yksityisiä olioita. Platonin ratkaisun te olettekin jo kuulleet. Hän jakoi maailman aineellisiin yksityisolioihin sekä aineettomiin ja yleisiin ideoihin (koiran idea, hevosen idea jne.). Ja tieteen kohteena on tällöin yleiset ja todellisemmat ideat.

Aristoteles omaksui muutoin Platonin yleiset ideat, mutta riisti niiltä itsenäisen olemisen. Ideat eli muodot eivät sijaitse substanssin eli yksityisolion ulkopuolella vaan ne sisältyvät jokaiseen yksityisolioon. Jos olisi olemassa itsenäinen ja ulkopuolinen hevosen idea, niin mitä osuutta sillä voi ollakaan tosiasiallisten hevosten maailmaan. Vaikka idea olisikin olemassa se ei kuulu tieteen piiriin, koska se ei ole missään suhteessa tosiolevaan substanssiin eli yksityisolioon. Jokainen yksityisolio sisältää yleisen, käsitteellisen olemuksen eli muodon. Ideat eli lajimuodot ovat yksilöllisesti ruumillistuneena ja aina tietyssä aineesa toteutuneena. Jokainen yksityisolio on muodon ja aineen ykseyttä. Niinpä esimerkikisi pronssipallo on aineen eli pronssin ja mestarin sille antaman muodon eli pallomaisuuden ykseyttä.

Aristoteles käsittää muodon ja aineen suhteen relatiiviseksi. Esimerkiksi tiiliskivi on muurarille ainetta, josta hän muovailee niin kokonaisia taloja niin kuin pienempiä uunejakin. Sen sijaan tiilentekijälle tiiliskivi on muotoa, jonka hän on muovaillut savesta. Tässä suhteellisuudessa me voimme siirtyä niin ylös kuin alaspäin (atomit - kaupungit, maat). Alaspäin mennessä me tulemme lopulta tasolle, jossa ei ole mitään muotoa vaan kaikki on pelkästään mahdollisuutta. Mahdollisuutta tulla miksi tahansa aineeksi. Ensimmäinen aine, materia prima on puhdasta mahdollisuutta (Aristoteleen "ARKHEE"). Ylöspäin mennessä etenemme aina kohti korkeimpia muotoja kunnes tulemme puhtaaseen muotoon vailla ainetta eli NUUSiin eli jumalaan (korkeimpana muotona se ilmeisesti oli pallo).

Kaikki aine kaipaa muotoa; mahdollisuus pyrkii realisoitumaan ja saavuttamaan yhä korkeimpia muotoja (teleologisuus). Muodon ja aineen vastakkaisuus onkin siten todellisen ja mahdollisen, aktuaalisen ja potentiaalisen vastakkaisuutta. Aineen kaikki mahdolliset muodot sisältyvät itse aineeseen alusta pitäen. Siksi muoto aina edeltää mahdollisuutta. Tieteen kohteena ovat sitten nämä muodot. Tieteen tehtävänä on suurimmaksi osaksi selittää, miten valitut ainekset ovat järjestäytyneet tiettyä muotoa silmällä pitäen. Näin Aristoteles pyrkii ymmärtämään olioita niiden päämäärästä eli muodosta käsin. Ja viimekädessä kaikki aineen aktualisoituminen muodoksi tähtää siihen täydelliseen muotoon eli jumalaan. Tämä viimeinen muoto on samalla se ensimmäinen ja iänkaikkinen liikuttaja, joka pitää maailman liikkeessä kohti tiettyä päämäärää eli täydellistä muotoa (onko ero Platoniin sittenkään niin suuri).

Etiikka ja politiikka

Käytännöllisen filosofian eli tieteen tehtävänä on siis tutkia hyvän elämän edellytyksiä. Mitä se sitten on. Aristoteleen mukaan ihmisen olemukseen eli lajimuotoon kuuluu järjellisyys. Ihminen on sitä enemmän ihminen mitä enemmän se toteuttaa tätä lajiolemustaan. Siis hyvä ihminen on se, jonka elämää järki parhaalla mahdollisella tavalla ohjaa sekä yksityisen ja sosiaalisen sfäärissä. Näin Platonin tavoin Aritoteles kytkee etiikan politiikkaan eli näkee hyvän elämän ongelman samanaikaisesti sekä yksilön että Poliksen ongelmana.

Mutta palataanpa tähän vielä tähän lajimuotoon tai lajiolemukseen. Aristoteleen mukaan luonnonoliot toteuttavat eli aktualisoivat omaa lajiolemustaan mahdollisimman täydellisesti. Esimerkiksi elottomat oliot tekevät niin säilyttämällä paikkansa. Jos ne joutuvat pois paikaltaan, ne liikkuvat takaisin luonnolliseen paikkaansa. Elolliset olennot aktualisoivat lajimuotoaan elottomasta aineesta, siis ravinteistaan. Näin he muokkaavat lajityypillisiä olomuotojaan. Näin kaikki liike luonnossa selittyy sillä, että olioilla on luonnostaan tendenssi olemuksensa mukaista olemisentapaa. Tätä selitystapaa kutsutaankin teleologiseksi (huom! ei teologiseksi), koska siinä kaikki ymmärretään päämäärästä eli teloksesta käsin. Luonnossa siis kaikki aktualisoituu jonkun olemuksen eli muodon mukaiseksi ellei jokin seikka estä sitä.

Näin ihmisenkin kasvu ja kehitys selitetään samanlaisella teleologisella mallilla. Mutta ihminen poikkeaa muista eläinlajeista siinä, että siitä ei kehity olemustaan vastaava eli järjellinen itsestään, vaan siihen tarvitaan oikeanlaista kasvatusta (ts. hyve-kasvatus) ja oikeanlainen Polis. Aristotelestä voisi tulkita niin, että ihmisen lajiolemus on sisäisesti ristiriitainen eli siihen kuuluu sekä rationaalinen että irrationaalinen puoli. Aristoteles ei sano, että lajiolemus on ristiriitainen, mutta kertoo, että nimenomaan ihmisen haluava eli irrationaalinen sielun osa on se energialähde, joka pohjimmiltaan liikuttaa ihmistä. Ilman järkeä haluava sielun osa toteuttaisi kaikki halunsa välittömästi, sitä mukaa kun niitä ilmaantuu. Kasvatuksen avulla haluava sielun osa totutetaan kuuntelemaan järjen ääntä niin, ettei ihminen toimi impulsiivisesti pelkkien halujensa ja tarpeidensa määräämänä (Freudin sublimaatioteoria näyttää olevan pelkkää Aristoteleen apinointia).

Hyvällä ihmisellä tämä sielun energiakeskus eli näiden pienten punaisten pirujen majapaikka on valjastettu järjen tiukkaan ohjaukseen. Järjen ohjauksessa sielussa olevat irrationaaliset halut ja tunteet kiteytyvät hyveellisiksi luonteenpiirteiksi eli luonteenhyveiksi. Luonteenhyveet ovat hyvän elämän toimintavalmiuksia (toimintadispositioita), jotka realisoituvat tai toimivat vain silloin kun järki kehottaa tai pitää sopivana. Tällaisia luonteenhyveitä ovat esimerkiksi rohkeus, seurallisuus, kohtuullisuus ruumiin nautinnoissa, ystävällisyys ja oikeudenmukaisuus. Kaikki luonteenhyveet ovat valmiuksia toimia elämän eri aloilla hallitusti siten, etteivät yksittäiset halut ja tunteet hallitse liikaa toisten kustannuksella ja näin tee ihmisestä yksipuolista. Useimmat näistä luonteenhyveistä ovat sosiaalisia ja sellaisina edistävät koko yhteisön elämän muodostumista hyväksi.

Etiikassaan Aristoteles piirtää meille kuvan järjen hallitsemasta onnellisesta elämästä. Hyvässä elämässä ystävyydellä, poliittisella osallistumisella ja yhteisten asioiden hoidolla, oikeudenmukaisuudesta huolehtimisella, perheasioiden järjestämisellä, omien erikoiskykyjen kehittämisellä ja elämän iloista nauttimisella on oma sijansa. Järkensä avulla ihminen ymmärtää, mitä tointa hänen kulloinkin pitää harjoittaa, jotta elämästä kokonaisuutena tulisi tasapuolinen ja sopusuhtainen. Kaikkiin näihin edellä mainittuihin elämän osa-alueisiin liittyy irrationaalisia haluja ja tunteita. Mutta asiat on kunnossa, jos irrationaalinen sielun osa on kasvatuksen avulla saatu haluamaan juuri sitä, mitä järki hyväksi katsoo. Muussa tapauksessa irrationaaliset tunteet estävät järjen toiminnan ja myös yhteisöelämän tulee mahdottomaksi.

Irrationaalinen eli haluava sielun osa ei siis pysty päättämään, mitä sen kulloinkin tulisi haluta. Siihen tarvitaan järkeä ja tarkemmin käytännöllistä järkeä, mitä Aristoteles käyttää nimeä froneesis. Tämä käytännöllinen järki laskee yksittäisissä tapauksissa, minkälainen toiminta kussakin tilanteessa edistää parhaiten hyvää elämää. Käytännöllistä järkeä ei sellaisenaan ole syntyjään, vaan kasvatuksen tehtävänä on kehittää sellainen (ja se on mahdollista, koska meillä on järki syntyjään). Kasvatuksen ansioista käytännöllinen järki toimii hyvällä ihmisellä virheettömästi. Käytännöllisen harkinnan perusmuotona on käytännöllinen päättely eli ns. praktinen syllogismi. Sen voi kuvata seuraavasti:

Henkilö a tahtoo, että asiantila p toteutuu

a uskoo, ettei p toteudu, ellei hän tee tekoa q

_____________________________________

a ryhtyy tekemään tekoa q

Aristoteleen mukaan praktinen syllogismi tarjoaa yleisen mallin ihmisen käyttäytymisen ymmärtämiselle. Me ymmärrämme jonkun ihmisen toimintaa, kun tiedämme mikä on hänen päämääränsä ja millä välineillä hän uskoo saavuttavansa päämääränsä.

Käytännöllisen järjen lisäksi ihmisen järkeen kuuluu teoreettinen järki, jolla on kyky filosofiseen mietiskelyyn. Teoreettinen järki ei kykene sellaisenaan filosofointiin, vaan vasta perehdyttyään teoreettisiin tieteisiin (mutta siis valmius on olemassa). Aristoteles pitää tätä teoreettista järkeä sielun korkeimpana osana, joka sitten täydellistyy filosofista mietiskelyä harjoittaessaan. Ja koska se on sielun korkein osa, sen täydellistyminen edustaa suurinta onnellisuutta mitä, ihminen voisi saavuttaa (myös jotkut intialaiset ajattelijat puhuivat filosofisesta refleksioista suurena tyydytyksen antajana; tosin aivan hedonistisessa mielessä, mitä Aristoteles ei tarkoittanut).

Aristoteles pitää myös tätä teoreettista järkeä jonkinlaisen kuolemattoman sielun osana, se on jonkinlainen jumalallinen osa ihmisessä. Aristoteles ei kuitenkaan oikein pysty yhdistämään tätä teoreettisen onnellisuutta ja käytännöllistä järkeä. Hän ei pysty esittämään miten vita comtemplativa ja vita activa suhtautuvat toisiinsa hyvän ihmisen elämässä (ongelmallinen myös Platonilla).

Aristoteleen mukaan sellaisia ihmisiä, jotka toteuttavat täydellisimmin ihmislajin olemusta eli järkeä, on vähän. Mutta toisaalta pieni on niiden täysin paheellisten ja irrationaalisten ihmisten ryhmä. Useimmat ihmiset ovat heikkoluonteisia eli heillä on oikea käsitys hyvästä elämästä, mutta puutteellisen kasvatuksen johdosta tai luontaisen heikkouden vuoksi järki ei kykene modifioimaan irrationaalisia haluja luonteenhyveiksi. Haluava sielun osa nujertaa tietoisen pyrkimyksen hyvään elämään. Neljännen ryhmän muodostavat sitten sellaiset ihmiset, jotka ovat vahvatahtoisia ja käyttäytyvät ulkoisesti kuin hyveelliset ihmiset, mutta kokoajan ankarasti kamppailevat irrationaalisia impulsseja vastaan. En tiedä tarkoittako Aristoteles, että heidän haluava sielun osa on niin vahva, ettei se muunnu luonteenhyveiksi vai sitä että heille ei ole kehittynyt luonteenhyveitä, joiksi impulssit muuntuisivat. Jokatapauksessa Arsitoteles ei pidä heitä hyveellisinä ihmisinä, heidän vahan irrationaalisen taipumuksen vuoksi, joskin he ovat parempia kuin heikkotahtoiset.

Politiikan tiede

Käytännöllisen filosofian toinen haara on politiikan tiede. Politiikka nimisessä teoksessaan Aristoteles erittelee valtiota (polista) ja erilaisia valtiomuotoja. Aristoteleen mukaan ihminen on järjellisyyden lisäksi olemukseltaan myös sosiaalinen. Hyveellinen ja järjellinen elämä (huom! sokraattinen moraalin ja ymmärryksen samaistaminen) on mahdollista vain yhteisön jäsenyydessä. Ja yhteisöistä kehittynein on kaupunkivaltio eli polis. Se ei palvele vain välttämättömien elämän tarpeiden toteutumista kuten perhe tai kylä. Se mahdollistaa ihmisen sosiaalisen ja rationaalisen olemuksen monipuolisen kehityymisen. Polis ei ole olemassa vain elämää varten vaan nimenomaan hyvää elämää varten.

Polis on Aristoteleelle luonnollien instituutio, vaikkei se synny mitenkään luonnonvoimaisesti niin kuin ei hyvä ihminenkään synny. Ihminen eli tarkemmin sanottuna vapaasyntyinen miespuolinen kreikan kansalainen on zoon politikon eli luonnostaan polikseen suuntautunut olio. Samoin itse poliskin on luonnollinen olio, jolla muiden olioiden tapaan olemus ja luonnollinen tehtävä. Valtion tarkoituksena on olla rationaalisten ja luonnostaan sosiaalisten ihmisten yhteenliittymä hyvää elämää varten. Se miten hyvin valtio tätä tehtäväänsä suorittaa, riippuu sen rakenteellisista ominaisuuksista ja sen kansalaisten laadusta. Valtio edistää hyvää elämää kasvattamalla lapsia ihmisolemuksen mukaiseksi ja ohjaamalla aikuisia oikeaan suuntaan (vrt. Platon). Politiikka-teoksessaan Aristoteles käsittelee miten eri valtiomuodot toteuttavat tätä tehtävää.

Aristoteleen mukaan lakien olemassaolo on perusedellytys valtion tehtävän toteutumiselle. Lakien avulla ihmiset saadaan käyttäytymään hyvän elämän mallin mukaisesti. Ensinnäkin lakisääteisesti järjestetään lasten kasvatus niin, että he oppivat kunnioittamaan hyvää elämää (vrt. taas Platon). Mutta kasvatuksesta huolimatta täydellisesti hyveellisten ihmisten lukumäärä jää aina suhteellisen vähäiseksi. Siksi tarvitaan lakeja korvaamaan asianmukaisten luonteen hyveiden puuttuminen kuten esim. oikeudenmukaisuuden ja kohtuuden, joita tarvitaan yhteisöelämässä. Näin ihmiset saadaan toimimaan hyveellisesti, vaikka heiltä puuttuisivatkin monet luonteenhyveet (jos kaikilta ihmisiltä puuttuvat kaikki hyveet niin, silloin koko valtio lienee mahdottomuus). Erityisesti tämä koskee heikkotahoisia, jotka tarvitsevat lain tukea toimiakseen hyveellisesti. Freudilaisittain sanottuna heikkoluonteiset kansalaiset ovat vain kiitollisia tästä isällisestä kurista ja ojennuksesta, jotta heidän ei tarvitse katua impulsiivista toimintaansa (ts. jotta heidän ei tarvitsisi ottaa itse vastuuta). Lait pystyvät vaikuttamaan heikkoluonteisisiin, koska heillä on sisimmässään käsitys hyvästä elämästä. Sen sijaan paheellisiin lait eivät vaikuta ilman pakkoa, koska heillä ei ole muita päämääriä kuin himonsa.

Aristoteleen politiikka käsitykseen kuuluu idea valtiosta vapaiden kansalaisten yhteisönä. Tätä hän ei pidä mitenkään ristiriitaisena edellä sanotun kanssa; poliittiset instituutiot ohjaavat ihmistä ja vapaat kansalaiset luovat poliittiset instituutiot. Aristoteles arvosteleekin Platonin valtio-käsitystä siitä, että Platonin mukaan hallitut eivät saa osallistua mitenkään itseään koskevaan päätöksen tekoon. Näin hallitsijan ja hallitun suhde on sama kuin isänän ja orjan suhde (ja orjiahan Aristoteles piti puhuvina työkaluina, joilta puuttuu järki lähes kokonaan). Arisoteles ei kuitenkaan kiellä sitä, etteikö hyveellinen elämä voisi toteutua tällaisessakin valtiossa, jos hallitsijat ovat täydellisen hyveellisiä ihmisiä. Esimerkiksi halitsijat hoitavat ikävän politiikan teon ja vapauttvat muut ihmisten filosofian harjoittamiseen.

Kansalaisen Aristoteles määrittelee siten, että kansalainen on se, joka osallistuu poliittiseen päätöksen tekoon (Pol. III, 1, 1275b13-20). Tämän perusteella hän erottaa eri valtiomuodot sen perusteella, kuinka monta kansalaista valtiossa on. Näin yksinvaltiudessa on yksi kansalainen, harvainvallassa muutama kansalainen ja monienvallassa kaikki ihmiset ovat kansalaisia. Nämä Arisoteles jakaa vielä kahtia sen mukaan, käyttävätkö vallassa olijat valtaansa tyydyttääkseen omia irrationaalisia halujaan vai käyttävätkö he valtaa hyvän elämän edellytyksien luomiseksi valtion jäsenille. Huonoja valtiomuotoja Aristoteles kutsuu tyranniaksi, oligarkiaksi ja demokratiaksi ja hyviä monarkiaksi, aristokratiaksi ja politeiaksi (Pol. III, 6-7, 1278b6-1279b10). Aristoteleen luokitus perustuu hänen koulussaan tehtyyn 158 poliksen valtiosääntöjen vertailuun.

Aristoteles pitää käytännössä mahdollisena hyvänä valtiomuotona politeiaa, koska siellä päättää kaupunkivaltion enemmistönä oleva suhteellisen hyvin toimeentuleva keskiluokka (suurta rikkautta ja köyhyyttä hän pitää rappeuttavina tekijöinä; tämän perusteella Aristoteles olisi demokraatti, vaikka hän varaakin demokratian sanan huonolle valtiomuodolle). Politeiassa poliittinen toiminta varmimmin tähtää hyvään elämään. Arsitoteleella on muitakin argumentteja politeian puolesta; eri näkökannat tulevat paremmina esille; poliittisten instituutioiden käyttäjät ovat niiden parhaita asiantuntijoita. Yleisinä toimina politeian aikaan saamiseksi, Aristoteles pitää valtion varallisuuden lisäämistä, keskiluokan kasvattamista ja poliittisen tietoisuuden kohottamista.

Näissä kaikissa valtiomuodoissa talousperustuu orjuudelle. Aristoteles perustelee orjuutta sillä, että orjilta (orjiksi soveltuvalta ihmislajilta; ts. maan hiljaiset) puuttuu froneesis eli käytännöllinen järki kokonaan (Pol. I, 13, 1260a12). Orjat tarvitsevat isäntää, joka ikään kuin on heidän ulkoinen käytännöllinen järkensä. Jos isäntä on hyvä ja orjalla on edes joitain luonteenhyveitä, voi orja elää isäntänsä alaisuudessa jollain muotoa hyvää elämää (tulkinta Jukka Kanervan, hän viittaa kohtiin Pol. I, 13, 1259b21-28 ja 1260a33-36). Mutta varsinaisesti hyvään elämään voivat saavuttaa vapaat miehet valtion kansalaisina, eivät orjat, eivät barbaarit eivätkä naiset. Aristoteleen käsitykseen kuului se, että naiset on tarkoitettu toimimaan kotitalouden eikä julkisen elämän piirissä (tässä suhteessa Aristoteles oli Platonia sovinnaisempi). Aristoteleen sovisnistinen argumentti menee niin, että nasiten froneesis on miestä alttiimpi emotionaalisille häiriöille, eivätkä täten sovellu politiikkaan (Pol. I, 13, 1260a13). Mutta orjien tapaan naisilla on mahdollisuus joltain osin toteuttaa hyvää elämää ja siksi myös naisten kasvatus kuuluu valtion tehtäviin (Pol. I, 13, 1260a12-b19).

Laista ja valtiosta

Aristoteleella valtio ei oleolemassa vain elämää varten,,vaan juuri hyvää elämää varten (Pol. I, 1252a1-7 ja b30). Valtio ei synny sopimuksesta, vaan se on luonnolline instituutio, koska "ihminen on poliittinen eläin" (zoon politokon), joka voi toteuttaa itseeän vain poliksessa. Ihmiste muodostavat luonnostaan poliksia (Pol. I, 1, 1252b34-1253a15 ja III, 6, 1278b20-21). Polikset eivät kuitenkaan luonnostaan edistä kanslaistensa hyvää elämää. On olemassa myös epäkelpoja valtiomuotoja eikä niillä ole luonnolista oikeutusta (Cicero, luonnonlain oikeutusta) Siksi tarvitaan politiikan tiedettä, hyveellisiä kansalaisia ja kasvatusta hyveellisyyteen. Politiikan tiede selvittää mitkä ovat hyviä lakeja ja valtiomuotoja ja lait saaavta ihmiset käyttäytymään hyvän elämän mukaisesti. Lait myös säätävät lasten kasvatuksen niin, että he oppivat tavoittelemaan hyvää elämää. Lakeja tarvitaan, vaikka ihmiste tietäisivätki (kasvatuksen ansioista) mikä on hyveellista, hyvä elämää ja oikeudenmukaisuutta edistävää, koska suurin osa ihmisistä on heikko tahtoisia. Laki ohjaa ihmiset toimimaan oikeudenmukaisesti ja elämään kohtuullisuutta noudattaen nautinnoissaan myös siinä tapauksessa, että kasvatus on epäonnistunut luonteenhyveiden kehittämisessä. Täysin paheelliset ihmiset ovatkin omalukunsa, mutta valtio ei olekaan olemassa heitä varten (vaan ohjatakseen ja suojellakseen tavallisia ihmisiä) ja näiden ihmisten pieni määrä ei aiheuta legitimaatio-ongelmia valtiolle.

Nähdäkseni Aristoteles pystyy Ciceroa paremmin ymmärtämään lain seuraamisen ja vapauden suhteen (sen ristiriidattomuuden; miten ihminen voi olla vapaa, jos täytyy seurata lakia). Silloin kun ihminen alistuu yksityisen ihmisen määräysvallan alaisuuteen, hänen ei ole vapaa. Sen sijaan kansalaisen kuuliaisuus lakeja kohtaan ei loukkaa vapaan kansalaisen ideaa, koska lait koskevat tasapuolisesti kaikkia ja niihin sisältyy yksityinen harkinta- ja päätösvalta (EN V, 1134a28-b15; X, 9, 1180a22-24). Lisäksi kansalaisilla on mahdollisuus osallistua itseeään koskevaan päätöksen tekoon ja valittaa epäoikeudenmukaisista päätösistä (valitus oikeus ei varmaankaan koske monarkiaa´, jossa on vain yksi kansalainen).

Ateena menetti merkittävän poliittisen asemansa kun Aristoteleen kasvattama Aleksanteri Suuri teki Makedoniasta maailman vallan. Tämä suurvalta hajosi sitten johtajan kuoltua. Kreikkalaisten kaupunkivaltioiden poliittinen sekä henkinen elämä kriisiytyi entisestään. Periaatteessahan tämän pitäisi olla juuri hedelmällistä aikaa filosofisille pohdinnoille. Hegel sanoo Oikeusfilosofian johdannossaan, että filosofia on kuin Minervan pöllö, joka lähtee lentoon kulttuurin iltaruskon aikaan.

Roomalainen ajattelija Marcus Tullius Cicero edustaa antiikin ajattelussa lähinnä elektistä tyyliä (vrt. Habermasin elektisismi), jonka omaksumiseen vaikutti muun muassa hänen eräs opettaja Filon. Filon muutti pakeni Platonin akatemiasta Roomaan vuonna 88 e.k.r.. Cicero yhdisteli omassa filosofiassaan stoalaisuutta, Aristotelesta, Platonia ja skeptisismiä. Tietenkin hän omaksui vain niitä seikkoja, jotka viehättivät häntä. Näin hän ei paljoakaan luonut mitään omintakeista, mutta hän merkittävä ajattelija siksi, että hän välitti monia antiikin ideoita keski- ja uudelle ajalle.

Ajan hengen mukaisesti myös Cicero oli kiinnostunut ennen kaikkea moraalista ja yleisestä moraalisesta laista eli luonnonoikeudesta. Palataan tähän luonnonoikeuteen kohta. Käsitellään ensin Ciceron käsityksiä moraalisista velvollisuuksista ja moraalisista pulmatilanteista. Moraalista Cicero kirjoitti kirjan nimeltä Velvollisuuksista (De officiis), jonka esikuvana oli Panaitioksen samaniminen teos (samoin Cicero kirjoitti dialogit Lait ja Valtio Platon esikuvanaan).

Ciceron etiikassa sopivuuden (decorum) käsitteellä on tärkeä sija. Hän käyttää siitä myös nimityksiä sovelias, kaunis ja säädyllinen. Käsite viittaa asioiden ihanteelliseen järjestykseen. Tämä sopivuus perustuu asioiden omaan luontoon ja on näin objektiivista. Ihminen voi järkevänä olentona tajuta mikä kussakin tilanteessa on sopivaa ja mikä ei. Eläimillä ei ole tätä kykyä. Antiikkiseen tapaan Cicero samaistaa kauneuden ja moraalisen (eli sopivuuden). Esimerkiksi ruumiin kauneus perustuu siihen, että ruumiin jäsenet sopivat hyvin yhteen. Myös ruumiin liikehtiminen on kaunista, silloin kun tapahtuu sopusuhtaisesti tai harmonisesti. Mutta tärkeämpää kuin ruumiin liikkeen sopivuus eli kauneus, on tietenkin moraalisesti sopiva teko.

Moraalisesti sopiva teko on kunniallinen ja sopiva teko häpeällinen. Mitään kaikissa tilanteissa pätevää normia sopivasta toiminnasta ei ole. Ihminen jolla on pitkälle kehittynyt järki, tietää/näkee sopivan tavan toimia. Siitä, mitä jonkun pitää tehdä jossakin tilanteessa, siitä Cicero käyttä nimitystä velvollisuudet (officium, tulee sanasta opficium, joka tarkoittaa hyvin suoriteettua työtä tai sopivaa toimintaa). Cicero käyttää sanasta juuri monikkomuotoa, sillä elämän eri tilanteissa, ihminen joutuu suorittamaan erilaisia velvollisuuksia. Kaikilla ihmisillä on monia samoja velvollisuuksia ja toisaalta eri asemasta johtuvia erilaisia velvollisuuksia. On virkamiehen, yksityishenkilön, nuoren, vanhan, naisen ja miehen jne. velvollisuuksia. Cicero käyttä hyväksi suosittua näytelmä-vertausta. Hän vertaa eri velvollisuuksia näytelmän eri rooleihin (kehäpäätelmä?). Samoin kuin näyttelijän on jokaisen ihmisen täytettävä siihen rooliin kuuluvat tehtävät, jotka hän on saanut elämän suurella näyttämöllä.

Ciceron mielestä luonto on varustanut jokaisen kahdella luonnolla. Ensinnäkin on kaikille ihmisille yhteinen järjen ja ihmisyyden (ts. inhimillisen arvokkuuden) luonto. Toiseksi luonto on antanut jokaiselle yksilöllisen luonnon eli sopivuuden johonkin erityiseen tehtävään. Näytelmässä kullekin pyritään antamaan sopivin rooli. Elämässä olisi parasta, jos jokainen saisi yksilöllistä luontoaan vastaavan roolin. Vaikka joutuisimme luonteellemme sopimattomaan rooliin, meidän on kuitenkin toimittava niin sopivasti kuin kykenemme.

Cicero kytkee moraalisen sopivuuden hyödyllisyyteen. Hän syyttää kielen väärinkäytöstä niitä, jotka asettavat vastakkain moraalisesti sopivan ja hyödyllisyyden. Cicero ei kuitenkaan perustele moraalista sopivuutta hyödyllä, mutta kertoo, että viimekädessä ja kokonaisuuden kannalta moraalisesti sopiva toiminta on myös hyödyllistä. Moraalisesti sopimaton toiminta on viimekädessä aina vahingollista.

Kaikille yhteiset moraaliset velvollisuudet Cicero jakaa Platonin tavoin neljään luokkaan (viisaus, rohkeus, kohtuus ja oikeidenmukaisuus). Tähän Cicero lisää vielä muutamia Aristoteleen ynnä muiden mainitsemia hyveitä. Erityisesti hän puhuu oikeudenmukaisuudesta kaikkien perustana. Viisaus ilman oikeudenmukaisuutta on oveluutta. Rohkeus ilman oikeudenmukaisuutta voi muuttua mielivallaksi ja vallanhaluksi. Oikeudenmukaisuudella Cicero tarkoittaa tilaa, jossa ketään ei vahingoiteta ilman aihetta ja jossa jokainen saa pitää omansa. "Oikeuden mukaisuuden ensimmäinen tehtävä on, ettei kukaan vahingoita ketään, paitsi silloin, kun vääryys on antanut siihen aiheen, ja toiseksi, että yhteistä omaisuutta käsitellään yhteisenä ja yksityisomaisuutta yksityisenä." Suurinpiirtein tällainenhan oikeudenmukaisuuden määritelmä meillä vallitsee nykyaikana.

Luonnonoikeudesta

Juuri Ciceron välityksellä stoalaisten oppi luonnonoikeudesta siirtyy myöhempään eurooppalaiseen ajatteluun. Oman luonnonoikeusoppinsa Cicero esittää dialogeissa Laeista (De legibus) ja Valtiossa (De re publica). Ciceron mukaan luonnossa on olemassa jokin "oikea järki", joka on yhteinen niin jumalille kuin ihmisille (ei kaikille vaan niille joilla on kehittynyt oikea järki). Luonnonoikeus perustuu tähän yhteiseen järkeen. Se ei siksi ole ihmisten keksimä tai perustu kansojen päätökseen, vaan kyseessä on koko universumia hallitseva viisaus. Siis erotuksena esimerkiksi jonkun maan lakeihin, jotka pätevät vain kyseisessä maassa, luonnonoikeus on universaalinen, joka hallitsee valtion rajoista riippumatta kaikkia järjellisiä olentoja. Näin ikään kuin jumalilla ja ihmisillä on yhteinen valtio, jota tuo luonnonoikeus eli yhteinen järki hallitsee. Luen sitaatin Ciceron kirjasta De re publica, joka ehkä valaisee tätä luonnonoikeuden käsitettä:

"On luontoa vastaava ja kaikkia ihmisiä koskeva todellinen laki, nimittäin oikea järki, joka on muuttumaton ja ikuinen. Tämä laki kehottaa täyttämään velvollisuutensa ja kieltää tekemästä vääryyttä. Sen käskyt ja kiellot eivät turhaan käske ja kiellä hyviä eikä sen käskyillä ja kielloilla ole vaikutusta pahoihin (siis luonnonoikeus ei ole vääjäämätön, RH). Tämän lain mitätöiminen ihmisten lainsäädännöllä ei voi koskaan olla oikea. Sen rajoittaminen ei ole luvallista; sen täydellinen poistaminen on mahdotonta. Senaatti tai kansa eivät voi vapauttaa meitä velvollisuudesta totella tätä lakia. Sen esittämiseksi ja tulkitsemiseksi ei tarvita Sextus Aeliusta (aikansa suuri juristi). Ei ole niin , että olisi yksi laki Roomalle ja toinen Ateenalle, yksi tätä päivää ja yksi huomista varten. On vain yksi ikuinen ja muuttumaton laki, joka sitoo kaikkia kansoja kaikkina aikoina."

Ciceron mielestä luonnonoikeudesta saadaan tietoa tutkimalla tämän kaikille yhteisen järjen periaatteita. Cicero ei kuitenkaan kerro kovinkaan paljon mitä normeja luonnonoikeus konkreettisesti sisältää. Hän mainitsee esim. jumalien kunnioituksen, velvollisuudet isänmaata kohtaan, vanhempien ja sukulaisten kunnioittaminen jne.. Myös kukaan muukaan luonnonoikeuden kannattaja ei ole esittänyt sen tarkemmin luonnonoikeuden sisältöä. Tästä huolimatta luonnonoikeus-ajattelu on vaikuttanut erittäin merkittävästi länsimaalaiseen moraaliseen ja juridiseen ajatteluun aina YK:n ihmisoikeuksien julistukseen saakka. Ciceron vaikutuksesta myös Roomassa juristit pitivät selviönä, että luonnonoikeus on siiviilioikeuden yläpuolella ja pyrkivät muuttamaan siviilioikeutta luonnonoikeuden mukaisesti. (Hobbes 1588-1679: luonnotilassa vallitsee vain luonnonoikeus; sen mukaan "jokaisella on vapaus käyttää omaa valtaansa ja voimaansa mielensä mukaan oman luontonsa säilyttämiseksi...", Leviathan; Locke 1632-1704: oikeus elämään, oikeus vapauteen ja oikeus omaisuuteen, Two Treatises of Civil Goverment; Rousseau 1712-1778: kansan suvereenisuus ja tasa-arvo).

Myös valtion oikeus hallita perustuu luonnonoikeuteen. Mutta kansalaisten velvollisuus noudattaa valtion lakeja lakkaa, jos valtio säätää luonnonoikeuden vastaisia lakeja (mutta kellä ensisijainen tulkinta oikeus?). Siis valtiolla on olemassaolon oikeus, kun se on oikea eli säätää luonnonoikeuden mukaisia lakeja. Tämä Ciceron tapa hahmottaa valtio on vaikuttanut muun muassa. Augustinukseen. Augustinus pyrkii kirjassaan De civitate Dei osoittamaan, ettei Rooma koskaan ollut oikea valtio, koska sen toiminta perusti vääryyteen eikä luonnonoikeuteen.