Miksi juuri Kreikan filosofia on saanut nykyisen legendaarisen maineensa sekä että miksi juuri se on luonut perustan nykyiselle tavalle ajatella. Miksi Kiinan tai Intian filosofia saanut sitä samaa asemaa. Syy ei ole siinä että muinaisen Kiinan ja Intian filosofiset diskurssit eli sikäläiset puheet ja tekstit olisivat olleet jotenkin kehnoja tai epäfilosofisia (kreikkalaistenkin filosofian käsityksestä katsottuna. Esimerkiksi Kiinassa Han-suvun kaudella filosofia tarkoitti sitä samaa mitä se tarkoitti pythagoralaisilla Kreikassa, Konfutsen ja Sokrateen ajattelut muistuttuvat kovasti toisiaan, Huei-shinin ja Herakleitoksen väittämät sulautuvat melkein toisiinsa jne.. Itämaisesssa sekä Kreikkalaisessa filosofiassa etsittiin intohimoisesti olemisen alkuperustetta, perimmäistä olevaa tai ensimmäistä liikuttajaa. Molemmissa filosofisissa kulttuureissa oli sekä idealistisia että materialistisia suuntauksia.

Erojakin tietenkin on. Kreikassa erityistieteet olivat kiinteässä yhteydessä filosofiseen spekulaatioon. Ensimmäiset filosofit olivatkin viisauden harrastajiaihan sanatarkasti. He olivat samanaikaisesti matemaatikkoja, lääkäreitä, mystikkoja, valtioppineita ynnä muita. Filosofia tarkoitti koko tiedon kenttää. Myös järjen korostaminen sekä loogis-matemaattisen todistelun vahva asema erottaa kreikkalaisen filosofian itämaisesta ajattelusta. Nämä erot sinänsä eivät kuitenkaan ole syynä kreikkalaisen filosofian hegemoniseen asemaan länsimaalaisessa kulttuurissamme.

Syy on siinä, että meidän länsimainen kulttuurimme on perimältään (syntyjään) hellenistinen. Länsimaiselle lukijalle yli 2000 vuotta vahnat Platonin ja Aristoteleen tekstit tuntuvat tutummalta kuin zenbudhalaisuuden uusimmat virtaukset. Meidän länsimainen kulttuuri perustuu tähän kreikkaleiseen perintöön (tieteet, taiteet ja myös teologia), joka puolestaan perustui Babylonian ja Egyptin kulttuureihin (myös osa arabialaisesta kulttuurista perustuu siihen, mutta heillä on oma tulkintansa siitä). Tuttuuden tunne ja mahdollisuus ymmärtää johtuu vaikutushistoriaalisesta yhteydestä. Hellenistinen kulttuuri on vaikuttanut siihen mitä me olemme ja siksi pystymme ymmärrämme antiikin klassikoita (tosin ymmärryskatkoksiakin on mikä toisaalta tekee antiikin tekstit vaikeaksi, mutta toisaalta mahdollistaa uudet ja ajankohtaiset tulkinnat). En tarkoita metodista ymmärtämistä (ymmärtää oikein) vaan ihan sitä triviaalia seikkaa, että luettu tekti herättää meissä merkityksellisiä ajatuksia (riippumatta siitä mikä osuus itse klassikotektien kirjoittajilla on tässä merkityksellisten ajatusten muodostumisessa).

Toisaalta Kreikan ihme on sittenkin ihme. Se on ihme sen vuoksi miten laajaa ja intensiivistä filosofian harjoittaminen antiikin kreikassa. Noin 500-600 vuoden aikana filosofisia aatejärjestelmiä symtyi hirmuinen määrä. Se ei ollut hidasta ajatusten kertymistä vuosisadasta ja vuosituhannesta toiseen niinkuin idässä. Tämän ihmeen syntyä edesauttivat tietyt institutionaaliset ja kulttuurilliset edellytykset, joita Kiinan ja Intian korkeakulttuureissa ei esiintynyt. Idässä mystisen, maagisen ja samalla teknokraattisen ideologia yhdistettynä äärimmäisen hierarkisen yhteiskunnalliseen järjestelmään, ei suonut mahdollisuuksia vapaan ja luovan ajattelun systemaattiselle harjoittamiselle. Antiikin filosofi ei ollut uhripappi eikä hallinnollinen virkamies, vaan autonominen intellektuelli, joka tavoittelli tietoa sen itsensä vuoksi -tai ainakin näin me haluamme ajatella.

Tärkeimpänä edellytyksenä kreikan filosofiselle ihmeelle oli vanhan sukuyhteisön kehittyminen polis-kaupunkivaltioksi, jossa kehittyi vapaiden "miesten" suora demokraattinen hallitsemistapa ja jossa käytettiin orjatyövoimaa. Tällainen hallitsemisen tapa nimenomaisesti vaati aktiivista "kansalaisyhteiskuntaa", jossa vapaiden kansalaisten puhumisilla ja tekemisillä oli tärkeä merkitys. Kaupunkivaltioiden yhteisten asioiden hoito oli yhtä mittaista puhumista yleisissä kokouksissa. Taloutta poliksessa pitivät toiminnassa vapaat kansalaiset orjiensa avulla. Aktiivisesta ruumiillisesta työstä ja poliittisesta painostuksesta vapaa yksilö oli poliksen perusyksikkö. Vapaan käsityö, kauppa ynnä muut taloudelliset aktiviteetit edistivät yksilöiden kekseliäisyyttä ja oma-aloitteisuutta ja nämä tekijät puolestaan toimivat vastavoimana valtion "luonnolliselle" pyrkimykselle luoda luja järjestysvalta, säilyttää poliittinen status quo ja pysyvä tasa-paino. Mutta hellenistisessä mielessä demokraattinen polis-valtio ei ollut tientenkään mikään paratiisi. Antiikin kreikan demokratian varjopuolena oli ensinnäkin pysyvä poliittinen epävakaisuus. Toiseksi taitava "kansanvillitsijä" kuten esim. seikkalupolitiikkaa harjoittava ateenalainen Alkibiades, saattoi saada läpi täysin päättömiä valloitus hankkeita. Sokrateen teloitus on esimerkki ateenalaisen demokratian arbitraarisuudesta. Demokratian onnistuminen edellyttää niin valistuneita johtajia kuin äänestäjiäkin. Tästä syystä eettiset kysymykset olivat tärkeitä juuri sokraattisessa filosofiassa.

Demokraattisen poliksen merkityksen Kreikan ihmeelle, huomaa kun tutkii toisenlaisen kreikkalaisen yhteiskunnan eli Spartan kulttuuria. Sparta oli kasarmivaltio, jossa sotimisen taito ja sotilaallinen kuri oli kaikki kaikessa ja jossa aktiivista yksilöä (ainakaan alempi luokkaista) ei suvaittu. Se oli hierarkinen valtiodiktatuuri, joka kävi sekä ideologista että aseellista sotaa demokraattisempia kaupunkivaltioita kohtaan, jotka puolestaan eivät olleet sen vähemmän sotaisempia kuin Sparta liittolaisineen. Epävakaa demokratia voi olla yhtä destruktiivista kuin mielivaltainen diktatuurikin. (En todellakaan tiedä miten moni kaupunkivaltio oli Miletoksen tai Ateenan kaltainen demokraattinen kaupunkivaltio, mutta Spartan kaltaiset polikset eivät olleet enemmistönä edes Spartan sotilasliitossa). Spartasta löytyi kyllä muutamia lahjakkaita runoilijoita ja muusikoitya mutta ei yhtään filosofia.

Toinen tärkeä edellytys filosofialle oli vilkaskaupankäynti. Tavaroiden ohella vaihtui myös aatteita (myös sodankäynnissä vaihtui aatteita). Erityisesti kreikkalaisten kaupallisilla suhteilla Egyptiin ja Persian alueelle oli ratkaiseva merkitys. Sekä Egyptissä että Persiassa oli harjoitettu mm. korkeatasoista matematiikkaa ja tähtitiedettä jo yli vuosituhannen verran ennen Kreikan ihmettä. Ei ole sattumaa, että tämä filosofian synty tapahtui Vähä-Aasian joonilaisissa siirtokunnissa kuten Miletoksessa ja Efesoksessa (luonnonfilosofit kuten Thales, Anaksimandros ja Anaksimenes) Efesoksessa (Herakleitos). Filosofian synty tapahtui itäisimmällä kreikkalaisten asuttamilla alueilla. Sittemin nämä itäiset siirtokunnat joutuivat Persian haltuun ja vuonna 494 e.k.r. kukoistava Miletos hävitettiin. Silloin kreikkalaisen kulttuurin keskus ja filosofian keskus siirtyi toiselle laidalle Välimerta (kreikkalaisethan eivät kuuluneet yhteen suureen valtioon vaan kreikkalaisia asusti sadoissa pienissä ja enemmän tai vähemmän sotaisissa kaupunivaltioissa; enimmät sotansa kreikkalaiset kävivät toisiaan vastaan) eli Etelä-Italiaan (Pythagoras ja elealaiset kuten Ksenofanes, Parmenides ja Zenon) ja Sisiliaan (Empedokles). Persialaisodan sodan loputtua ja Perikleen kuoleman jälkeen (v. 429 e.k.r.) kreikan henkisen elämän keskus siirtyi Ateenaan (Anaksagoras, Sokrates ym.; mainitsematta jäi Sokrateen aikalainen Domokritos, joka eli ja vaikutti Abberan kaupungissa).

Kolmas tärkeä tekijä - mikä selittää hellenistisen ajattelun eron itämaiseen ajatteluun - filosofian kukoistukselle oli hellenistien uskonnon erityisluonne. Hellenistit olivat kyllä erittäin uskonnollisia, mutta se oli luonteeltaa hajanaista ja erittäin kilpailullista (hellenistien yleinen agonaalisuus). Ukonnolliset kultit (Aopollo-kultti, Zeus-kultti, Dionyisios-juhlat, Delfoin oraakkeli, Asklepios-kultti) olivat erittäin tärkeitä eri kaupunki-valtioita yhdistäviä tekijöitä, mutta mitään yhteinäistä uskontoa niiden pohjalta ei syntynyt. Kreikkalaisten uskonnollisuus koostui tuhansista eri jumaluusista, heeroksista (sankarillisista paikallis-pyhimyksistä) ja luonnonhengistä. Jos joku koki mystisen kokemuksen, perinteestä löyty ruunsasti materiaalia tematisoimaan tätä kokemusta. Kreikkalaiset ymmärsivät jumalat ihmisten kaltaisina, mutta kuolemattomina (Tästä Ksenofanes kritsioi uskonnon harjoittajia; etiopialaiset kuvasivat jumalansa mustaksi, jos hevosilla olisi jumala, se olisi hevosen kaltainen. Ksenofanes esittää tilalle oman käsityksensä yhdestä ainoasta pallomaisesta jumalasta eli ARKHEesta, joka ei ole persoonallinen ihmisen kaltainen vaan). Kreikkalaisten uskonnollisuuteen kuului tärkeänä piirteenä se, että uskonnollinen keskusjohto puuttui lähes kokonaan. Erillistä Pappiskastia ei ollut.. Uskonnollisia menoja hoitivat tvalliset kansalaiset tai uskonnolliset tai poliittiset johtajat. Pyhiä kirjoituksia ja kirjallisia uskonnontunnustuksia ei ollut. Polisken johtajat tulkitsivat uskontoa mieleisekseen ja pyrkivät kiilloamaan poliksensa mainetta uskonnollisilla kansanjuhlilla ja kulteilla. Poliittiset johtajat pääsivät näin suoraan manipuloimaan ihmisten kansanuskonnon ekstaattisia piirteitä. Näin uskonnollisuus antoi pelitilan filosofialle (olkoonkin, että Sokrateeksen kuolemaan johtanut syytekirjelmä mainitse jumalan pilkan; takana oli politiikka ei uskonto).

Neljäs vuosisata ennen Ateenan ja Spartan sodan syttymistä (ns. peloponnesolaissota) oli Ateenan kulta-aikaa. Ateena oli tuolloin ylivertainen taloudellinen, sotilaallinen ja poliittinen mahti kreikkalaisten kaupunkivaltioiden keskuudessa. Tästä Ateena oli paljosta velkaa silloiselle johtajalleen Perikleelle. Hänen hallitsemistapaansa kuului demokratia sisäpolitiikassa ja imperialistinen valloituspolitiikka ulkopolitiikassa. Tämä agressiivinen ulkopolitiikka tulikin johtamaan sotaan Spartaa ja sen liittolaisia vastaan vuonna 431 e.k.r.. Tästä alkoi Ateenan alamäki. Itse Perilees kuoli pari vuotta myöhemmin ruttoon Ateenaa piiritettäessä, eikä enää yhtä suosittua ja taitavaa poliittista johtajaa löytynyt. Ateena ei kuitenkaan vielä kaatunut. Ateenan sisäpolitiikassa yksinvaltiutta kannattava konservatismi (jonka Periklee oli aiemmin pitänyt kurissa) sai tiivistettyä rivejään ja vahvistettua asemiaan. 411 e.k.r. he saivatkin vallankaappauksella lyhyeksi aikaa vallan.

Ateeenan sisäpolitiikassa oli kaksi päälinjaa: demokratian kannattajat ja oligartistit. Demokratian kannattajat sanoivat puolustavansa avoimuutta, sananvapautta, yhteiskunnallista vapautta ja tasa-arvoa (siis vapaille miehille) sekä näiden aatteiden levittämistä muihin Kreikan kaupunkivaltioihin (siis "imperialistista liittolaispolitiikkaa"). Spartalaismieliset oligarkit asettivat kaiken tämän vastapainoksi rauhan ja turvallisuuden, järjestyksen, fyysisen kasvatuksen, terveyden ja perinnäisten arvojen kunnioittamisen. He olivat sitä mieltä, että jokaisella valtiolla on oikeus määrätä omista asioistaan. Konservatiivit esittivät demokratian ja oligargian eroavaisuuden tavalla tutulla tavalla (valta osa antiikin säilyneestä poliittisesta kirjallisuudesta on oligargismiin suuntautuneiden ajattelijoiden kirjoittamia); he kytkivät konservatistiseen ideologiaan rauhanajatuksen, kulttuuriarvojen kunnioittamisen, vieraiden yhteiskuntien kunnioittamisen, kun taas demokraattiseen ideologiaan he liittivät seikkailunhaluisen aggressiivisuuden, turvattomuuden, kanssalliskiihkon ja imperialismin. Tällaiseen muotoiluun kannattaa suhtautua varauksella, vaikka samaa retoriikkaa käytetään yhä.

Vuonna 404 e.k.r. Sparta sai Ateenan vihidoin antautumaan, ja spartalaiset sota joukoot majoittuivat Akropoliille. Samana vuonna ryhmä äärioikeistolaisia kaappasi vallan ja perusti spartalaismielisen hallituksen (ns. kolmenkymmenen tyrannia). Se kohtasi ankaraa vastarintaa jopa maltillisten konservatiivien taholtakin. Kolmenkymmenen kopla säilytti piti valtaansa yllä verisesti mestauksin ja kostotoimenpitein. He ehtivät surmauttaa n. puolitoista tuhatta ihmistä ennen demokraattien että oligarkkien yhteinen rintama kukisti heidät. Rintaman johtaja Thrasybulos perusti perikleen mallisen maltillisen demokratian. Tapahtumia taustalta seurannut spartalainen kenraali Lysandros antoi yllättäen kaiken trukensa Thrasybulokselle ja poistui sotilaineen kaupungista. (konsensus-politiikka; yleinen armahdus 403, sittemmin Makedonia nousee 300-luvulla maailmanvallaksi; Aleksanteri Suuri levittää kreikkalaista kulttuuria Indus-joelle saakka).

Perikleen aikoihin ja erityisesti sen jälkeen puhetaito ja omien henkisten voimavarojen kehittäminen oli kovassa huudossa. altaa tavoittelevan poliitikon täytyi oma huomattava määrä sivistystä ja kaunopuheisuutta pärjätäkseen kovassa kilpailussa (Alkibiades, Nikiaas, Kritiaas ja monet muut hallitsivat sekä retoriikan että taitoivat filosofiaa mikä oli melko pitkälle sama asia). Tätä sivistyksen ja retoriikan tarvetta tyydyttämään (eli maksusta opettamaan) syntyi kokonainen ammattikunta, joita kutsuttiin sofisteiksi. Sofistit eivät varsinaisesti muodostaneet yhtenäistä koulukuntaa, mutta voidaa eroittaa tiettyjä yhteisiä linjanvetoja että retorisia skeemoja. Sofisteja toisaalta kunnioitettiin heidän sivistyksensä tähden, mutta halveksuttiin heidän "näennäisviisautta tai taisteluviisautta". Tämä tarkoittaa sitä, että he helposti kumosivat väitteen kun väitteen, mutta eivät sitten omanneetkaan mitään suurta viisautta tai vastauksia perimmäisiin kysymyksiin (kyseessä tietynlainen filosofian historian lainomainen piirre; järjestelmien luonti - dekonstruktio - rekonstruktio-dekostruktio )

Tärkeimmät sofistit olivat Protagoras, Gorgias, Prodikos ja Hippias. Sofistit olivat vaeltavia opettajia, jotka ottivat maksun opetuksestaan asiakkaan maksukyvyn mukaan (asiakkaat useimmiten hyvin rikkaita). Sofisteilla olikin suuri merkitys Ateenan yläluokan sivistason kohottamisessa, vaikka aikalaiset heitä halveksivatkin. Filosofian historiassa sofisteilla on se merkitys, että he valmistelivat antiikin filosofian siirtymistä luonnosta ihmiseen. Siihen asti luonnonfilosofia oli tutkinut ihmistä vain eläinkunnan osana. Sofistit alkoivat tutkia luonnonlakien lisäksi myös ihmisten lakeja. Itseasiassa he tekivät ensimmäisinä käsitteellisen erottelun luonnonlain (Fysei) ja ihmisten (laki=Nomo; tapa=Ethei) normin välillä. Edellinen oli ehdoton, mutta jälkimmäinen oli sopimuksen varainen. Yhteiskuntien lait olivat heidän mielestä keksittyjä ja keinotekoisia (laki ei perustu luontoon). Lait olivat aina myös voimakkaampien lakeja. Esim. sofisti Antiphon piti ihmiselle edullisempana, jos hän ulkonaisesti eli julkisesti käyttäytyy lainmukaisesti, mutta silloin kun kukaan ei huomaa on parasta vapaasti seurata omia viettejään.; nihilismi, relativismi.

Filosofian suuntaaminen ihmiseen itseensä näkyy myös PROTAGORAAN (481-411 e.k.r.) tietoteoreettisessa relativismissa. Protagoaras han sanoo tunnetussa sloganissaan seuraavaa: "Ihminen on kaiken mitta, olevien asioiden olemisen mitta ja olemattomien asioiden olemattomuuden mitta." Asioita ei enää hahmotettukaan, jokun objektiivisen ARKHEN perusteella vaan ihmisen suhteellisen arvostelu- ja havaintokyvyn perusteella. Kaikki oli suhteellista; kuuma, kylmä, pituus,paino jne.. eikä niiden takan ollut mitään primaareja ominaisuuksia. Siis ei ainoastaan ihmisten lait vaan myös luonnonlait ovat suhteellisia. Uskontoon Protagoras suhtautui samalla relativismilla kuin kaikkeen muuhunkin, mutta koska ateenalaisetkin olivat hyvin herkkiä perinteiden ja erityisesti jumalten pilkkaamiseen suhteen, Protagoras ilmaisi kantansa hyvin diplomaattisesti. "En minä halveksi jumaluutta, mutta pidän sitä liian mahtavana tarvitsemaan minun palvontaani."

Kolmas mainitysemisen arvoinen sofisti oli GORGIAS, joka esitti opin, jonka mukaan 1) mitään ei ollut olemassa; 2) jos jotakin on olemassa, sitä eo voida tietää ja 3) jos jotakin olisi olemassa ja se voitaisiin tietää, sitä ei kuitenkaan voitaisi ilmaista. Jälkimaailma on ihmetellyt, halusiko Gorgias todella perustella maailman olemattomuutta vai halusiko hän vain retoriikallaan osoittaa, että meillä ei ole mistään varmaa tietoa.

Sofistien opetus sittemmin kiellettiin Ateenassa. Heitä syytettiin muun muassa sotaonnen kääntämisestä, koska he olivat loukanneet vanhoja tapoja, pilkanneet jumalia ja heikentäneet yhteiskunnallista auktoriteettia (esim. erottamalla Fysein ja Nomoksen). Tämän jälkeen syntyi Ateenassa uusia filosofisia järjestelmiä, jotka rakentuivat osin sofistien hylkäämiin oppeihin ja osin taas rakentuivat sofistien opetuksiin. Vaikka Sokrates, Platon ja Aristoteles moittivat sofisteja, he olivat yllävävän paljon omaksuneet sofistien opetuksia ja tekniikoita.

Sokrates (470-399 e.k.r.) on koko antiikin filosofian merkkipaalu, vaikka mitään varmaa tietoa hänen opetuksiaan ole paljon. Itseasiassa tunnemme hänet lähinnä Platonin dialogien kautta (sokraattiset dialogit ym.., myös Ksenofonin kirja). Mutta se vaikutus mikä hänellä on ollut seuraajiinsa ja se filosofisen keskustelun siirtymä, jota hän tai hänen legendansa symbolisoi, on tehnyt hänestä filosofian historian erään merkkipaalun. Sokrates oli syntyperäinen ateenalainen, ja hän mielellään korosti sitä, ettei ollut käynyt ulkomailla muutoin kun nuorena sotilaana. Sokrates puhui tavallisille ihmisillre. Suuret julkiset keskustelut, joita Ateenassa oli paljon siihen aikaan, eivät kuitenkaan häntä kiinnostaneet. Hän esiintyi pienissä yksityisissä piireissä eikä sofisteista poiketen perinyt maksua opettamisistaan. (Eikä hän varsinaisesti opettanutkaan, van yritti saada kuulijansa oivaltamaan yleisemmän käsitteen). Hän ei koskaan itse kirjoittanut mitään. Hänen kerrotaan olleen piittaamaton yhteisön sovinnaisista normeista. Thesleffin mukaan Sokrtates laski leikkiä "hillittämästä eroottisuudestaan" (varsin ruman näköinen kaveri), joka sai hänet alinomaan rakastumaan kauniisiin nuoriin poikiin.

Sokrateen ehkä (me emme tiedä) tärkein mielenkiinnon kohde oli yksilön etiikka. Sokrateen peruslähtökohta oli Delfoin oraakkelin kehoitus "tunne itsesi". Sokrateellehan filosofia ei ollut luonnonfilosofiaa, vaan oppia siitä miten pitää elää. Siksi myös luonnon tietämistä tärkeämpää on itsetuntemus. Ja itsetuntemus lähtee taas ihmisen ja hyveen käsitteiden kirkastamisesta. Millainen on hyvä ihminen? Mikä on hyve ja sen suhde viisauteen? Onko hyve onnen edellytys? Saatavien lähteiden perusteella ei voida sanoa miten lopullisiin vastauksiin Sokrates näissä kysymyksissä pääsi. Sokrateen kerrotaan olleen sitä mieltä, että itse hyveen tutkiminen on osa hyveellistä elämää. Pääsemme kummalliseen kehään; se, että tutkimmme miten pitää elää on osa sitä miten pitäisi elää eli hyven tutkiminen on osa hyvettä?

Sokrateen perusoletuksensa oli, että kukaan ei tee pahaa tietentahtoen. Siis pahuus on tietämättömyyttä. Sokrateen mielestä ARETE, hyve eli ihmisessä oleva hyvä on tietoa siitä mikä on hyvää. Tietenkin voidaan väittä vastaan Sokrateelle ja sanoa, että viisaskin ihminen voi olola ääreettömän paha. Sokratees vastaisi tähän, että häneltä puuttuu hyve eli todellinen ymmärrys itsensä hyvästä ja korkeimmista eettisista tarkoituksista. Tällainen eettinen rationalismi, jossa viisaus ja moraalisuus kytketään toisiinsa, on vaikuttanut merkittävästi meidän kasvatus ajatteliuumme (Siis koko moraalisen kasvattamisen ideahan edellyttää jonkinlaista, vaikka vähäistäkin, tiedon ja hyveen identifioimista toisiinsa).

Platon dialokeissaan esittää Sokrateen sanoneen hyvin monia asioita monilta eri filosofian aloilta. Mutta toinen kommentaattori nimeltä Ksenofon antaa kuvan, että Soktratees olisi nimenomaan ollut lähinnä moraalifilosofi. Kumpikin antaa suunnilleen samanlaisen kuvan niin sanotusta sokraattisesta metodista, jolla on hyvin tärkeä merkitys filosofian myöhemmälle kehitykselle. Se tarkoittaa opetus- ja keskustelutapaa, jossa opettaja kaivaa kysymysten avulla tiedon ulos keskustelukumppanistaan, itse esiintyen tietämättömänä. Tietenkin nämä kysymykset ovat tarkoitushakuisia, mutta kyllä Sokrateen vilpittömän tavoiteena oli saada keskustelukumppaninsa ajattelemaan filosofisesti ja kriittisesti. Käytännössä tämä keskustelu eteni siten, että yksityisiä seikkoja poissulkemalla pyrittiin löytämään asian olemus eli yleiskäsite. Monestikaan tätä yleistä käsiteetä ei löytynyt, mutta olennaista onkin itse keskustelussa tapahtuva filosofinen refleksio ts. asioiden kriittinen tarkastelu ja itsestäänselvyyksien kyseenalaistaminen.

Voi olla, että Sokrates oli monien asioiden suhteen relativisti ja skeptikko ja piti itse filosofista keskustelua tärkeämpänä kuin suhteellisia vastauksia. Mutta omassa leipälajissaan eli moraalifilosofiassaan hän ei ollut relativisti. Yksittäisten moraalikysymysten kohdalla hän uskoi vakaasti omaan sisäiseen ääneensä eli DAIMONIIN. Tämä seikka ärsytti joitakin ateenalaisia. Olihan se ennen kuulumatonta pitää DAIMONIA suurempana auktoriteettina kuin jumalia (ateenalaisiila ei ollut ideaa siitä, että jumala voisi puhua suoraan jokaiselle).

Sokrateelle kuin monelle muullekin antiikin filosofille oli onnellisuuden käsite eli EUDAIMONIA hyvin tärkeä. Onnellisen elämän tavoittelemine on moraalisesti oikein. Mutta Sokrates oli vankasti sitä mikeltä, että ns. väärä mielinen eli vääryyden tekijä ei voi olla onnellinen. Sokrates on sanonut, että vääryyden kärsiminen on pahasta, mutta vielä enemmän sitä on vääryyden tekeminen. Vääryyden tekeminen on aina häpeällisträ ja häpeällinen on aina pahaa itselle. Sokrates oli siis sitä mieltä, että vääryyden tekijästä ja kärsijästä, se kärsijä on viimekädessä onnellisempi.

Samoin kuin sofistejakin Sokrateetakin syytettiin uskonnon pilkkaamisesta, yhteiskunnan auktoriteetin horjuttamisesta ja erityisesti nuorison turmelemisesta. Kaupunkin yleisessä kokouksessa vuonna 399 (siis vapaiden ja syntyperäisten ateenalaisten miesten) hänet äänestyksen jälkeen todettii syylliseksi näihin syytteisiin. Karkotuksen sijasta Sokrates valitsi sitten myrkkypikarin. Todellinen syy lienee ollut Sokrateen poliittiset sympatiat. Hän tapasi kritisoida useimmin demokratiaa kuin oligarkiaa. Hän oli sitä mieltä, että valtion asiat tulisi jättää asiantuntijoiden hoidettavaksi. Erityisesti demokraatteja kaiversi se, että hän oli ollut hyvissä väleissä spartalaismielisen ja hallintoaan verisesti ylläpitäneen "kolmenkymmenen tyrannian" jäsenten kanssa. Tyrannian kukistumisen jälkeenhän konsensusta rakentava Trasybulos julisti yleisen armahduksen eikä demokraatit oikein saaneet kostaa kellekään. Ärsyttävä Sokratees oli ainoa lähimailla oleva "oligarkian kannattaja". (Platon kuvaa dialogissaan Apologia Sokrateen puolustuspuhetta, josta kastomme hiuekan Veikko Sinisalon tulkintaa)

Sokrateella oli paljon oppilaita, mutta hän ei perustanut mitään omaa koulukuntaa. Mutta hänen lahjakkaat oppilaansa laskivat pohjan useille toisilleen vihamielisille koulukunnille. Tärkeimmät näistä olivat Antistheneen kyynikot, Aristippoksen kyreneläinen koulukunta ja Eukleideksen megralainen koulukunta. Lisäksi oli olemassa vielä Phaidonin eliläisten koulu, josta ei ole säilynyt jälkimaailmalle kovinkaan paljon tietoa. Sitten oli tietenkin Platon, mutta hänestä tuli oppi-isäänsäkin kuuluisampi filosofi, eikä hänen akatemiaansa lasketa sokraattiseksi kouluksi, vaikka Sokrates on pääosassa hänen dialogeissaan.

Platon (427-347 e.k.r.) oli filosofian historian ensimmäinen voisiko sanoa megafilosofi, siis ajattelija, jonka muotoilemat filosofian perusongelmat ovat vilkaan filosofisen keskustelun kohteena vielä tänäkin päivänä. Toiseksi erityisesti Platonilla oli suuri vaikutus siihen minkälaiseksi kristillinen teologia ja filosofia (eli skolastiikka) muodostui ensimmäisinä vuosisatoina. Esim. 100-300 j.k.r. kristillisellä ajattelulla ja uuspaltonismilla oli monennäköistä ajatusten vaihtoa. Ensinnäkin oli niitä, jotka mustasukkaisesti puollustivat omaa reviiriään toistaan vastaan. Sitten oli niitä, jotka yrittivät yhdistää uusplatonismia kristinuskoon (Origenes; ensimmäinen suuri kristillinen filosofi) ja niitä, jotka yrittivät täydentää uusplatonismia kristinuskolla (Dionysios). Mutta Platonin vaikutus ulottuu pitkälle yli skolastiikan historian. Renesanssin aikana juuri Platon auttoi filosofeja ylittämään jo rappeutuneen skolastisen ajattelun. Ja tänäpäivänä, jos mitataan kommentaarikirjallisuuden määrällä, Platonin suositumpi kuin koskaan sitten uuspaltonismin ja alkuseurakunnan aikojen.

Platon oli eittämättä lahjakkain Sokrateen oppilaista (mutta ei ilmestikään läheisin). Koko ikänsä hän kunnioitti suuresti oppi-isäänsä, mutta se ei häirinnyt hänen luovaa ajatteluansa. Hänen kaikki kirjansa on kirjoitettu dialogin muotoon, joissa suurimmassa osassa Sokratees on pääroolissa. Ennen kuin Platon tapasi Sokrateen, hän oli harrasatanut maalaustaidetta ja kirjoittanut muutamia runoteoksia. Hän oli tutustunut myös Herakleitoksen ja megaralaisten filosofiaan. Vasta kun hän tapasi Sokrateen "opetuslapsineen", hän sai filosofin kutsumuksen ja poltti kaikki runoteoksensa (mutta runouden harjoittamista hän jatkoi dialogeja kirjoittaessaan). Sokrateen oikeusmurha vuonna 399 e.k.r. oli Platonille suuri järkytys ja se viimeinen oli naula, joka kiinnitti Platonin filosofin uralle. Voidaan ehkä sanoa, että koko eettisen ja poliittisen ajattelun hän omisti sellaisen sielullisen ja yhteiskunnallisen tilan konstruoimiseksi, jossa Sokrateen kaltainen tragedia ei olisi mahdollinen (tosin Sokrates ei varmaankaan pitänyt kohtaloaan tragediana..).

Sokrateen kuoleman jälkeen Platon rupeaa viettämään matkustelevaista elämää. Hän muun muassa kävi tutustumassa Etelä-Italiassa pythagoralaisuuteen. 380-luvun puolivälissä Platon osti Ateenasta Akadeimean alueelta pienehkön maa-alueen ja asettui sinne asumaan. Akadeimian puistoalueella sijaitsi useita gymnasioneja, joissa nuoret miehet (niitähän Platon katseli mielellään) urhelivat ja viettivät aikaansa. Niin sanottu Platonin akatemia sijaitsi Platonin oliinpaikasta riippuen milloin puistoalueella, milloin gymnasionissa ja milloin hänen kotonaan (siellä ainakin vietettiin rajuja bileitä). Platonin elinaikana akatemia ei käsittänyt enempää kuin muutamia kymmeniä ihmisiä (mukana mm. Aristoteles).

Platonin dialogit on jaettu perinteisesti neljään luokkaan niiden syntymän järjestyksen mukaan. Nyt esitettävä periodisointi on Jussi Tenkulta (Vanhan- ja keskiajan moraalifilosofian historia):

I nuoruuskauden eli sokraattisen kauden dialogit, joissa Platon pyrki välittämään Sokrateen ajatuksia, mutta ilmeisesti Platon on jo tässä vaiheessa pistänyt lusikkansa soppaan (ja lisäksi hän on pistänyt S:n suuhun sokraattisten filosofien ajatuksia). Apologia, Kriton, Eutyfron, Lakhes, Protagoras, Kharmides, Lysis ja Valtion ensimmäinen kirja.

II siirtymäkauden dialogit, jolloin Platon selvästi alkaa esittämään omia oppejaan Sokrateen suulla. Gorgias ja Menon.

III kypsän kauden dialogit, joissa kaikissa muun muassa esitetään eri tavoin Platonin kuuluisa ideaoppi. Symposion, Faidros, Faidon ja pääosa Valtiosta (seuraavassa esitettävä ideaoppi ja ihanne valtio perustuvat tähän teokseen).

IV vanhuuden kauden dialogit, joissa hänen yhteiskuntautopiansa laimenee ts. tulee realistisemmaksi ja ideaoppi saa ankaraakin kritiikkiä osakseen.

Theaitetos (Protagoraan tietopin kritiikkiä), Parmenides (ideaopin kritiikkiä), Sofisti, Valtiomies, Kritias ja Lait (Valtion kritiikkiä).

Platonin ideaoppi ja tietoteoria

Platonin ideaoppi on suuri synteensi esiksokraattisesta luonnon filosofiasta, mutta se ei ole pelkästään tradition yhdistelemistä ja karsimista. Se on myös erittäin omaperäinen ja luova ratkaisu ARKHE-ongelmaan, joka ei ole jättynät kylmäksi ketään suurta filosofia. Kaikki he ovat ottaneet kantaa joko Platonin jakoon tosiolevainen vs harhainen aistimaailma tai kysymykseen tosiolevaisen tiedostamisesta. Platon suoritti ontologisen jaon idealiseen tosiolevaan ja aineellisesti olemassaolevaan, joka on vähemmän tosioleva

Platon lähtee siitä, että moninaisuus edellyttää ykseyttä. Aistihavainnon kohteina meillä on moninainen ja muuttuvainen maailma. Mutta jokaisessa yksityisessä oliossa on jotain yleistä, joka viittaa muuttumattomaan ja vileäpä muuttumattomaan yhteen (selitän tämän kohta). Tätä yksityisten olioiden ominaisuutta hän kutsuu ideaksi tai eidokseksi (sanat tarkoittavat hahmoa, muotoa, lajia; myös ideaa jos niin tahdotte). Idea sisältää sen mikä on oleellista jollekin oliolajille, ts. se mikä tekee jostakin jonkun eli sen olemus. "Oletamme idean olevan olemassa antaessamme saman nimen monille yksityisolioille." (lue sitaatti s 348-351/IV).

Valtiossa Platon esittää, että kyseessä on enemmänkin jatkumo kuin dualistinen systeemi. Kaikista hatarimmin ovat maailmassa kiinni aistein havaittavien olioiden jäjennökset; esim. varjokuvat ja maalaukset (yleensä koko taide). Sitten lähempänä ideoita ovat nämä aistimaailman syntyvät ja häviävät oliot. Sitten tässä välissä on ikäänkuin rautainen tai pikemminkin aurinkoinen (isä?) esirippu. Sen tuolla puolen on ensin matematiikan objektit kuten luvut, pisteet, pinnat (ilmeisesti pythagoralaisten vaikutusta). Ja sitten viimeisenä ikuiset ja muutttumattomat ideat.

näkyvä osa ajatuksella tavoitettava osa Valtio, 243-246

Koska B on vain tosiolevaisen jäljittelyä, se ei kuulu tiedon vaan DOKSAn eli uskon tai luulon alueeseen; siis aistihavainnnot voivat tuottaa vain DOKSA (joku fyysikko voisi olla tästä samaa mieltä). Ja A:n kohdalla ei olekyse edes havainnoinnista vaan aistihavaintoihin liittyvästä mieltämistä, joka on jonkunlaista ajattelun "väärinkäyttöä". Sillä oikein ajattelulla sitten päästään ideoiden maailmaan. Tämä ideoiden maailma jakautuu sitten ymmärryksellä eli DIANOILLA (c) ja ajattelulla eli NOESIKSELLA (d) saavutettavaan osaan. Tämän NOESISKEN hallitsevat vain tosifilosofit, muut tavoittavat vain doksan. Ja filosofit ovat vakmiita vasta melkein koko elämän kestävän koulutuksen jälkeen.(lisää)

Mutta tavallisillakin ihmisillä on jotain tietoa sisäsyntyistä ideoista, koska he tunnistavat esimerkiksi tietyn koiran koiraksi ja tietyn hevosen hevoseksi. He siis pystyvät päättelemään idean yksityisestä jäljennöksestä, että se kuuluu johonkin lajiin. Tämä liittyy Platonin oppiin ruumiista erillisestä (pyhthagoralaisuus ja orfilaisuus; ne puolestaan ehkä juutalaisuudesta tai intian filosofiasta tai sekä että) kuolemattomasta sielusta. Dialogissaan nimeltä Faidros Platon esittää lyhyen sielun kuolemattomuuden todistuksen. Aineellisten kappaleiden liikkeeseen on aina olemassa alkusyy, ensimmäinen liikuttaja. Itse tämä alkusyy on sitten oman liikkeensä syy. Ja sielu on aina ikuinen itseliikkuja, joka ei ole syntynyt eikä myöskään voi hävitä. Sielu ei varsinaisesti ole idea (i:niillä on sielun idea ja ii; ne ovat yksityisiä), mutta se on idean tavoin ikuinen ja se on ennen ihmisen syntymää ollut "katsellut" ideoita. Syntymän jälkeen hän ei enää tietoisesti muista niitä. Mutta tosifilosofi taas pystyy muistelaan ideoita (filosofien opetus muistuttaa kovasti freudilaista psykoanalyysia puhdistautumisineen ja irrottautumisineen). On myös toinen syy mikä edes auttaa ideoiden muistamista; samalainen voi tajuta samanlaista eli sielu on jotain joka on lähempänä ideaa kuin ainetta tai maallista ruumistaan.

Platonin ideaoppissa nämä ideat ovat vielä hierarkisessa järjestyksessa niin, että hyvän idea on korkein idea. Tässä näkyy koko ydeaopin perustava intentio; perustella ihmisen ja luonnon moraalisuus ja moraalisten ideoiden objektiivisuus, ihmisestä riippumattomuus. Tällä Platon katsoo kumonneensa kaiken näköisen relativismin ja ennen kaikkea moraalisen relativismin (kontra esim. kyynikot ja sofistit).

- luola-vertauksessa hieman erilainen kuva

(ks. Leenalta)

- platonilais-kartesiolainen dualismi

- ideaopissaan Platon yhdistää Herakleitoksen muutoksen ja Parmeniiden muuttumattoman

Platonin valtio-käsitys

Platonin ihmiskäsitys ei ole irroitettavissa hänen yhteiskuntautopiastaan. Ihmistä niin kuin valtiota (Polista) hän lähestyy niiden idean kautta. Ne kumpikaan eivät ole olemassa täällä materiaalisessa maailmassa, mutta ainoastaan niiden konsruoimisen avulla voidaan arvioida sielun ja valtion hyvyyttä eli sen perusteella, miten kaukana ne ovat utopiastaan eli ideastaan. Todella ennalta aikaansa tässä Platonin kysymyksen asettelussa on tapa nähdä väärämielisyyden tai pahuuden ongelma kiinteästi sekä yhteiskunnan että psyykkeen ongelmana. Platonilla sielun väärämielisyys liitty sellaisiin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin, jotka eivät anna edellytyksiä korkeimmille sielun tiloille. Toisaalta yhteiskunnan väärämielisyyys liittyy ihmisten vääristyneisiin sielun tiloihin. Vaikka Platonin ratkaisu ei tuntuisi oikealta (eli hänen sielu- ja yhteiskuntautopiansa), ei hänen kysymyksen asettelua voi sivuuttaa.

Aloitetaan Platonin praktisen filosofian käsittely hänen ihmiskäsityksestään. Timaioksessa ja Faidonissa Platon esittää toisistaan hieman erillaisen kuvauksen sielusta. Timaioksesssa esitetään, että vain sielun rationaalinen osa on kuolematon. Intohimot ja aistinhalut, jotka sijaitsevat rinnassa ja vatsassa, ovat irrationaalisia ja kuolevaisia. Faidonissa esitetään, että himot, halut ja kivut eivät kuulu sieluun ollenkaan, vaan kuolevaiseen ruumiiseen. Monilla ihmisillä ruumiilliset halut ynnä muut hallitsevat sielua, jolloin sielu ei edusta itseään.

Sen sijaan Valtiossa Platon ei selitä ihmismielen jakautumista ruumiin ja sielun vastakohdalla vaan sillä, että sielussa on eri osia, joiden pyrkimykset voivat olla vastakkaisia. Platon (eli Sokrates) kertoo Leontios nimisestä henkilöstä, jolla heräsi hirmuinen halu katsoa teloitettujen ruumiita kun hän oli kulkemassa teloituspaikan ohi. Mutta samanaikaisesti hän inhosi niiden katselua. Ankaran sielullisen kamppailun jälkeen uteliasuus voitti ja hän riensi katsomaan ruumiita. Platonin mielestä ei voi olla mahdollista, että sama osa sielua haluaisi ja olisi haluamatta jotakin samanaikaisesti. Tämän Leontios esimerkin ja muiden havaintojen perusteella Platon erottaa sielussa kolme osaa:

I Järkisielu, sielun ajatteleva osa, jolla on tarve saada tietoa ideoista.

II Intosielu, se sielun osa, joka voi tuntea rohkeutta, pelkoa, suuttumusta ja inhoa.

III Himosielu, sielun laajin osa, joka on täynnä erilaisia haluja ja himoja.

Platonin ihannevaltiossa ihmiset jaetaan kolmeen luokkaan sen mukaan, mikä sielun osa heillä on hallitsevin (mutta mikään sielu ei toimi, jossa sillä on vain yksi näistä kolmesta osasta). Eri sielun osia tarvitaan erilaisiissa yhteiskunnallisissa tehtävissä. Hallitsemisessa tarvitaan järkeä, sotimisessa tarvitaan intosielua ja arkisimmissa askareissa tarvitaan vain halua tai himoa. Näin hallitsijoiden sielua dominoi järki, sotilaiden into ja alemman luokan himo. Häiriöitä tai patologioita aiheutuu jos yhteiskuntaa hallitsee väärä sielun osa (eli vääräluokka) tai jotain sielun osaa käytetään väärin. Jotta sielun osat ja luokat olisivat oikeassa suhteessa toisiinsa sekä oikein käytettyjä tarvitaan hyveitä.

Platon muotoilee neljä perushyvettä eli viisauden, rohkeuden, kohtuuden ja oikeamielisyyden, joita piispa Ambrosiuksesta (n. 340-397 j.k.r.) lähtien on nimitetty neljäksi kardinaalihyveeksi. Hallitseva luokka tarvitsee viisautta, jotta se pystyisi hallitsemaan oikein. Sotilaat tai vartija luokka tarvitsevat rohkeutta torjuakseen mahdollisen vihollisen (ilmeisesti myös sisäisen; siihen "rohkeutta" tarvitaankin eniten). Ja alin luokka tarvitsee kohtuutta pystyäkseen hillitsemään himonsa ja kanavoimaan sen oikeisiin uomiin (ts. Freudin sublimaatio). Ja kaikkien luokkien ihmisten sielut tarvitsevat oikeamielisyyttä, jotta jokainen sielun osa suorittaisi vain omia tehtäviään järjen ohjeiden mukaisesti kokonaisuuden parhaaksi. Myös valtio kokonaisuutena tarvitsee näitä hyveitä ja erityisesti oikeamielisyyttä. Valtio on oikemielinen kun järki hallitsee muita osia ja suutari pysyy lestissään.

Tässä ideaalivaltiossa sotilaiden ja filosofien luokka elää jonkinlaisessa kommunismissa. Heillä ei ole yksityisomaisuutta, omaa kotia tai omaa puolisoa. Paras valtio on ikään kuin yksi perhe, jonka jäsenet tuntevat yhdessä iloa ja surua samalla tavoin samoista asioista. Kliseen mukaan ystävien kesken on kaikki yhteistä; ihanne valtion yhteenkuuluvuus pitää olla erittäin korkea, jotta se toimisi. Sotilaiden ja filosofien keskuudessa vallitsee myös täydellinen sukupuolten välinen tasa-arvo. Platon ei näe mitään syytä miksei nainenkin voisi olla sotilas tai filosofikuningas, jos vain oikea sielun osa valitsee tarvittavine hyveineen (mitkä taas kasvatus on kirkastanut). Naisten tasa-arvoisuus on mahdollista ideaalivaltiossa, koska lasten kasvatus on yhteiskunnallisesti hoidettu. Lapsen synnyttyä se luovutetaan isoon lasten seimeen. Äidit käyvät sitten ihmettämässä lapsia, mutta eivät vain omaansa vaan kaikkia tasapuolisesti. Näin kellään vanhemmilla ei ole omia lapsia eikä lapsilla omia vanhempia (jonkinlaista kirjaa kuitenkin pidetään sukurutsauksen välttämiseksi). Tietty sukupolven jäsenet ovat kollektiivisesti tietyn sukupolven jäsenten lapsia ja aikanaan he ovat tietyn sukupolven jäsenten vanhempia. Näin ei voi syntyä sukulaisuusuhteisiin perustuvia sympatioita ja antipatioita. Myöskin vanhempien kunnioitus on näin taattu.

Ideavaltiossa luokkajaon perusteena ei ole pelkästään syntyperä. Kunkin ihmisen on päästävä siihen luokkaan, johon hänellä on sielulliset taipumukset. Tähän perintötekijät kyllä vaikuttvat, mutta lapsista ei aina tule biologisten vanhempiensa kaltaisia. Jos ylempien luokkien lapsilla ei ole tarvittavia sielullisia piirteitä, hänet siirretään säälittä alempaan luokkaan ja jos alemman luokan lapsella havaitaan korkeimpia sielullisiä kykyjä, hänet siirretään ylempään luokkaan.

Ideavaltion ylemmät luokat muodostuvat pitkällisen kasvatusprosessin tuloksena. Lapset erotetaan kykyjen mukaan saamaan sen luokan kasvatus mihin hän parhaiten on sielullisesti suuntautunut. Käsityöläisten ja maanviljelijöiden kasvatuksesta Platonilla ei ole paljon sanottavaa. Hän uskoi, että perinteinen kotikasvatus riittää tässä luokassa ammatillisten kykyjen ja tarvittavien hyveiden opettamiseen. Varsinaista valtiollista kasvatusta saavat vain tulevat sotilaat ja hallitsijat.

Heidän kasvatuksena alkaa musiikilla ja voimistelulla. Terveet ruokatavat kuuluvat myös koulutukseen voimistelun rinnaalla. Mutta Platon oli tiukasti sitä mieltä, että hyvin ruokittu atleetti on vain villieläimen kaltainen. Musiikilla on taas tärkeä lasten sielujen kasvattamiseksi moraalisiin hyveisiin. Oikeanlainen musiikki liitettynä oikeanlaiseen runouteen ja kirjallisuuteen muodostaa luonteen kasvatuksen perustan. Kasvatukseen kuuluu myös lainkuuliasuuden opettaminen. Kasvatuksessa tulee kytkeä laki ja jumaluus yhteen, näin varmistetaan lakien muuttumattomuus. Kasvattajien/hallitsijoiden ei tarvitse pysyä totuudessa kavatusta harjoittaessaan. Vain lopputulos merkitsee. Hallitsijat voivat annostella valhetta kuten lääkärit annostelevat lääkettä. Valtion etu sanalee lääkkeen tarpeen ja määrän. Yksityiskansalaisille tämä ei kuitenkaan ole sallittua, vaan ainoastaan kokonaisuuden haltioille eli filosofikuninkaille.

Tiedollisia aineita aletaan opettaa vasta joskus biologisen aikuisuuden kynnyksellä. Tällöin alkaa erkaantua tulevien filosofikuninkaiden ja sotilaiden koulutus. Sanomattakin selvää on, että filosofi kuninkaiksi pääsevät harvat ja valitut. Heidän koulutuksensakin kestään noin viiteenkymmeneen ikävuoteen asti. Koulutukseen kuuluu sotapalvelukseen osallistuminen (ilmeisesti upseereina). Ja jos on sielulllisia vikoja ei ole ilmennyt ja tarvittavat hyveet ovat kehittyneet huippunsa, pääsee sitten filosofikuninkaiden arvostettuun kastiin.

Nämä filosofikuninkaat eivät kokoaikaisesti vain hallitse. Hehän ovat filosofeja ja päässeet näkemään ideoiden maailman ja tajunneet kaikeen maallisen vähempiarvoisuuden ja epätäydellisyyden (tosin ideaalivaltionhan piti sijaita ideoiden sfäärissä...). Siksipä filosofit on vuorollaan pakotettava hallitsemaan (työstä pakoilu - myös filosofien perisynti) samoin kuin, jotkut niskuroivat alemman luokan jäsenet on pakoitettava oikeuden mukaisuuteen/oikeamielisyyteen.

Kuten sanottu ideaalivaltio sijaitsee, jossain ideoiden sfäärissä tai lähettyvillä. Filosofikuningaiden ihanne valtiota Platon kutsuu aristokratiaksi (Valtio VII 544e). Se on siis ihanne, jota ei ole olemassa (sen realisuus epäselvä). Kaikki olemassaolevat valtiot ovat Platonille siirtymää enemmän tai vähemmän rappion suuntaan. Olemassaolevista valtioista lähimpänä on ideaalivaltioita eli aristokratiaa on timokratia. Se eroaa aristokratiasta siinä, että siellä hallitsijoiden sielussa määrää kunnianhimo eikä viisaus. Timokratian eripuraiset hallitsijat ovat saaneet enemmän ruumiin kuin sielun koulutusta, ja he ovat sotaisia. Tässä valtiotyypissä on kuitenkin niin paljon lakien kunnioitusta jäljellä, että se on suhteellisen vakaa.

Timokratiasta seuraava rappeutuma on oligarkia (en tiedä viittaako nimi siihen, että Platon ei kaikesta huolimatta halunnut samaistua oligargisteihin). Siinä kunnianhimo muuttuu materiaalisemmaksi. Raha ja varallisuus tulevat pääasiaksi. Valtion virat jaetaan varallisuuden perusteella ja koron kiskonnalla rikastuminen sallitaan. Tämä murskaa luonnollisen ammattirakenteen. Oligarkiasta tulee sitten demokratia kun köyhät nousevat kapinaan taloudellista riistoa vastaan. Syntyvän valtion piirteisiin kuuluu vapaus ja mielivalta: kuka tahansa voi tehdä mitä haluaa. Työnjako lakkaa ja ihmiset ovat tänään politiikkoja, huomenna urheilijoita, ensi viikolla kauppiaita jne.. (tämähän oli Marxin utopia). Platonin mukaan tämä valtio "saa johtajikseen kehnoja juoman laskioita ja juopuu liiaksi laimentamattomasta vapaudesta". (Valtio, VIII 562d).

Tällaiset valtiot ovat lyhytaikaisia ja ne suistuvat tyranniaan, jossa demokraatien keskuudesta noussut kansajohtaja terrorisoi kansalaisia. Ihmiset ovat valtion alamaisia, mutta valtio ei toimi kokonaisuuden hyväksi vaan ainoastaa tyrannin hyväksi. Valtaa pitävät pyrkivät edistämään vain omaa välitöntä nautintoaan (vrt. banaaninvaltiot).