Yhteisötaide

Yhteisötaide (social art tai community art) on 1990-luvulla syntynyt taiteen suuntaus, jossa taidetta tehdään jonkin yhteisön ehdoilla, yhteisön jäsenten kanssa ja heitä varten. Yhteisötaide toteutetaan yleensä projekteina, tapahtumina tai työpajoina. Taiteilija on tapahtuman, teoksen tai ilmiön tuottaja tai ohjaaja.

Yhteisötaiteen eräänä edelläkävijänä voi pitää saksalaista Joseph Beuysia, joka loi 1960-luvulla käsitteen Yhteiskunnallinen kuvanveisto (Die Soziale Plastik) ja toteutti esimerkiksi teoksen 7 000 tammea, jossa istutettiin tammia Kasselin kaupunkiin, Saksaan vuonna 1982 documenta 7 -näyttelyn yhteydessä.

Yhteisötaide onkin sukua ympäristötaiteelle ja performanssille, jotka molemmat pyrkivät usein pois taidegallerioista ja taidemuseoista. Taiteenalasta on käytetty myös nimityksiä osallistuva taide ja sosiaalinen taide. Yhtymäkohtia yhteisötaiteelle voisivat olla myös taidesosiologia ja taidekasvatus.

Yhteisötaiteen tuloksia kutsutaan yhteisötaideteoksiksi tai yhteisöteoksiksi.

Esimerkkejä yhteisötaiteesta

Valituskuoro

ARS 06 näyttelyssä Helsingissä esitettiin video Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen yhteisöteoksesta Birminghamin ensimmäinen Valituskuoro. Birminghamissa Englannissa kysyttiin ihmisiltä, mistä he haluavat valittaa. Valituksista koottiin ja sävellettiin laulu kuorolle, jota se esitti eri paikoissa Birminghamissa. Vastaava teos toteutettiin myös Helsingissä ja on tarkoitus toteuttaa myös Hampurissa ja Pietarissa.

Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen teoksessa arkinen valitus kasvoi kuoroteokseksi.

Tellervo Kalleisen taide on aina liittynyt ihmisten parissa toimimiseen. Oliver Kochta-Kalleisen työmetodeihin sisältyy usein huolellinen tutkimustyö, jonka tuloksena syntyvä taide jollain tapaa muistuttaa tieteellistä tutkimusta.

ARS 06 –näyttelyssä nähtiin taiteilijapariskunnan yhteinen projekti Valituskuoro. Siinä tavallisten ihmisten arkisista valituksen aiheista muokattiin kuoroteos, jonka he myös itse esittivät. Valitukseen käytetty aika kanavoitiin positiiviseksi ja kulttuurisesti merkitseväksi toiminnaksi. Valitukset itsessäänkin näyttäytyivät humoristisessa valossa. ARS 06 -näyttelyssä nähtiin ja kuultiin, suhtautuivatko suomalaiset valituksiinsa viimeiseen asti luterilaisella vakavuudella, vai oliko lopputulos pateettisen mahtipontinen, hillittömän hauska vai kenties jotakin aivan muuta.

Lataa, kuuntele ja katsele Helsingin Valituskuoro, Quick Time 22,5 MB

Ilmainen aamiainen

Minna Heikinahon Ilmainen aamiainen on yksi Suomen tunnetuimmista yhteisötaiteen teoksista. Heikinaho piti Kuvataideakatemian loppunäyttelyn tarjoamalla ilmaista ateriaa kesän 1994 ajan Helsingin Hämeentie 6:ssa sijaitsevassa liikehuoneistossa. Teos oli esillä pahimpana lamakautena. Teoksellaan Heikinaho halusi luoda tilan, jossa hän pystyi pohtimaan kävijöiden synnyttämiä merkityksiä, sekä määrittelemään itseään suhteessa arkeen ja taiteeseen. Ilmaisella aamiaisella hän halusi rakentaa asioita itsestään ulospäin eikä sisäänpäin niin kuin tavallisesti tapana on. Julkisessa sanassa teos määriteltiin tilataiteeksi, sosiaaliseksi eleeksi, milloin miksikin. Teos aiheutti hämmennystä, koska sitä oli vaikea sijoittaa mihinkään perinteiseen taiteen kaanoniin.

Lapin yliopiston Kide-lehdessä Heikinaho sanoo. että yhteisötaide on erilaisuuden etsimistä ja uudenlaisen taiteilijaidentiteetin luomista uuden nimikkeen alla. Yhteisötaide on toimintaa suhteessa ympäristöön ja sen ihmisiin, ihmisten mukaan ottamista taiteelliseen prosessiin. Ihmiset voivat olla osana teosta tai sitten he voivat olla tekijöinä myös itse. Yhteisötaide nostaa esiin arkipäivän kysymyksiä taiteen kielen kautta sekä toisaalta hahmottaa taiteilijan roolissa tapahtuneita muutoksia.

Minna Heikinahon mukaan yhteisötaiteesta tekee taidetta motiivi, joka voi olla esimerkiksi poliittisen kommentin tai ohjelman aikaansaaminen. Heikinahon motiivi töilleen on ihmisten arvomaailman tai mielipiteiden esiintuominen teoksen kautta. Ihmisten arvomaailman erilaisuutta sekä erilaisuuden kunnioittamista hän on käsitellyt mm. videotöissään.

Kuiskauksia

Maiju Ahlgrén toteuttaa Jorvin sairaalaan 2005-2006 Kuiskauksia -ympäristö ja -yhteisötaideteoksen. Teoksen ideana on järjestää sairaalassa olosuhteet, joissa toimivat eräänlaiset yllätysarpajaiset. Arpajaisvoittona on ajatus. Ajatukset ovat omia, lainattu kirjoista ja lauluista. Ne ovat sellaisia ajatuksia, joihin voi ajatella kertyneen elämänkokemuksen myötä syntynyttä viisautta ja vapautta.

Ajatukset on kirjottu potilaiden tyynyliinoihin, joita on yhteensä 100 kpl, joissa jokaisessa on eri teksti. Pesulan liinavaatepakkaajat toimivat onnettarina, sillä he lähettävät osastoille noin 30% kirjottuja kappaleita. Arpajaiset toteutuvat aina kun vaihdetaan vuodevaatteita. Tämä tarkoittaa keskimäärin kaksi kertaa viikossa.

Teoksen tarkoituksena on luoda yhteyden tunnetta yli rajojen. Tarkoituksena on myös saada laitosarkeen mahdollisuus yllätyksiin ja sattumaan. Se tarjoaa potilaille ja henkilökunnalle väylän maailmaan, joka on kaikille ihmisille yhteinen, onpa sitten sairas tai terve. Teos on välittämisen ele.

Lapin yliopisto, Ympäristö ja yhteisötaiteen tapahtumapaikkana

(lainaus Lapin yliopisto / taidekasvatus)

Uudelleen löytynyt paikallisuus

Perinteisen modernistisen ajattelun mukaan taide ymmärrettiin yleismaailmalliseksi ilmiöksi. Taiteilijan työ ja sen rinnalla myös taidekasvatuksen oppisisällöt kohdistuivat yleisiin universaaleina pidettyihin ilmiöihin. Taide käsitettiin myös autonomiseksi ilmiöksi, eli se nähtiin lähes riippumattomaksi muista yhteiskunnallisista tekijöistä. Hyvä taide oli paikallisesti ja yhteiskunnallisesti autistista, se oli taidetta taideinstituutiota varten eikä se sitoutunut paikallisiin tai yhteiskunnallisiin tarkoitusperiin. Viime aikoina on alettu tarkastella taidetta uudesta näkökulmasta korostaen taiteen ajallisia, paikallisia ja yhteisöllisiä siteitä. Taide nähdään yhä selvemmin paitsi yksilön, myös yhteisön merkittävänä voimavarana ja taiteen opetus sosiaalisen muutoksen välineenä.

Nyky-yhteiskunnassa ihmisiä ei yhdistä välttämättä enää yhteinen kokemustausta, uskonnollinen näkemys tai yhteiset koettelemukset. Vaikka yhteiskunnan sosiaalinen rakenne on eriytynyt ja ryhmä johon integroidutaan, vaihtelee, sosiaalista yhteisöä etsitään edelleen. Elämyksellinen ja kokemuksellinen taidetoiminta osana ihmisten arkipäivää voi auttaa takaisin omakohtaiseen ympäristösuhteeseen ja muuttaa myös ympäröivää yhteisöä merkitykselliseksi.

Yhteisö ja yksilö ympäristössään - fenomenaalinen elämismaailma

Ympäristö ja yhteisö ovat moniulotteisia käsitteitä eikä niiden määrittelystä ole yksimielisyyttä. Taiteen parissa on jo pitkään tarkasteltu ympäristöä niin sanotusta fenomenologisesta näkökulmasta. Tällöin kiinnostus suuntautuu niihin kokemuslaatuihin, mielenmaisemiin ja merkityksiin, joita yksilön mieleen hänen ympäristöstään rakentuu, hänen omien tulkintojensa ja kokemushistoriansa välittämänä. Ihminen siis ymmärtää oman ympäristönsä kokemuksina, jotka hän luo omalla toiminnallaan ja havainnoillaan. Taiteen ja taidekasvatuksen mielenkiinnon kohteena on fyysisen ympäristön sijasta tämä fenomenaalinen, koettu ja eletty ympäristö.

Me luomme kokemuksemme aina yhteisöömme ja kulttuuriimme sidottuina. Koemme ympäristön havaittuina ja meille merkityksellisinä tunnesisältöinä, sosiaalisina ja toiminnallisina sisältöinä sekä kulttuurisina merkityksinä. Tällaiseen fenomenaaliseen ympäristöön suuntautuva yhteisöllinen taidetoiminta onkin mitä perustavinta laatua olevaa kulttuurikasvatusta. Taidetoiminta, joka yhdistää ympäristöllisen ja yhteisöllisen näkökulman, toimii eräänlaisena fenomenologisena analyysina ja pyrkii selvittämään ihmisen elämismaailman rakennetta ja ymmärtämään sitä eettisistä, esteettisistä ja sosiaalisista näkökulmista.

Ympäristö paikkojen verkostona - paikka toiminnan yksikkönä

Ihminen elää maailmassa, joka on täynnä hänelle merkittäviä paikkoja. Ympäristö ilmenee ja konkretisoituu meille paikkoina; ympäristöön ja yhteisöön liittyvä toiminta kohdistuu tiettyihin paikkoihin. Paikkoina voivat olla sellaisia kuin oma huone, koti, koulu, nuorisotalo, lähimetsä tms. Koettujen ja miellettyjen paikkojen koko vaihtelee ihmisen elämänvaiheiden myötä eikä ihminen toimi ainoastaan yksittäisissä paikoissa vaan yleensä paikkojen verkostoissa. Paikat ovat ihmisen kokemusmaailmassa päällekkäisiä, rinnakkaisia ja sisäkkäisiä. Yksilön ja yhteisön viihtyisyyden ja oman identiteetin kannalta paikkakokemus ja -tietoisuus on tärkeää. Paikkoihin kytkeytyvät tunnesiteet, muistot ja merkitykset muodostavat ihmisen paikallisidentiteetin. Yhteiset elämismaailman paikkoihin liittyvät käsitykset ja merkitykset lisäävät hyvinvointia ja huolenpitoa ympäristöstä ja toisista ihmisistä.

Taide tietona ja toimintana

Ympäristöt ja yhteisöt ovat jatkuvasti muutostilassa. Siksi niiden ymmärtäminen ja niihin kohdistuvan toiminnan hallinta vaatii eri tieteiden välistä ja yhteiskunnan eri sektorit ylittävää yhteistyötä. Taiteellisen, tieteellisen ja pedagogisen lähestymistavan yhteen punominen on edellytys tällaisissa avoimissa prosesseissa toimivalle taidekasvatukselle. Viimeaikaiselle kuvataiteen kehitykselle on ollut ominaista siirtyminen kohti paikkasidonnaista ja yhteisöllistä taidetta. Samalla taidekasvatuksen käyttöön on rakentunut malli innovoivan taiteen, ympäristökysymysten ja yhteisöllisen toiminnan integroinnille, jossa lähestytään fenomenaalista elämismaailmaa. Tällaisella toimintaperiaatteella on myös voimakkaat sidokset ajankohtaisiin ympäristökysymyksiin sekä ekologisiin että rakennettua ympäristöä koskeviin arvostuksiin ja tekoihin.

Taide on yhä useammin mukana erilaisissa urbaaneissa uudistussuunnitelmissa ja matkailun kehittämisohjelmissa. Monissa projekteissa tavoitellaan ympäristön laadun parantamista sekä pyritään kehittämään ja elävöittämään julkisia tiloja. Useat projektit ovat osoittaneet, että taide on vahvistanut paikallisidentiteettiä ja johtanut paikan kokemuksen syventymiseen. Taide liittyy usein sosiaalisiin, etnisiin, monikulttuurisiin ja erilaisten vähemmistöjen asemaan liittyviin kysymyksiin.

Ympäristöön ja yhteisöön kiinnittyvässä taiteessa on kysymys prosesseista, joissa tietoa hankitaan omien kokemusten kautta ja ankkuroidaan kestäväksi sovellustiedoksi yhteisöllisen toiminnan avulla. Taide ja sen tuottama tieto ei ole ulkoapäin tuotua vaan yhteisön sisältä lähtevää ja siksi kasvatuksellisesti merkittävää sekä yhteiskuntaa uudistavaa. Yhteisöllinen taidekasvatus on osaltaan mukana kehittämässä näitä käytäntöjä. Taidekasvatus ei silloin vain heijasta taiteen ilmiöitä, se on itse osa nykytaidetta.

Taiteen keinoja ympäristössä ja yhteisössä

Nykytaiteessa on käytetty nimityksiä paikkasidonnainen taide (site spesific art) tai ympäristötaide (environmental art) kuvaamaan taidetta joka pyrkii ottamaan sijoituspaikkansa huomioon . Ympäristötaiteen tekeminen vaatii läheistä orientoitumista paikan fyysisiin ominaisuuksiin ja perehtymistä sen synnyttämiin fenomenaalisiin kokemuksiin. Hankittu objektiivinen ja kokemuksellinen tietokaan ei vielä riitä, vaan tämän lisäksi vaaditaan orientoitumista paikan historiaan, sen kertomiin tarinoihin ja muiden käyttäjien, eli yhteisön, sille antamiin merkityksiin ts. paikan ikonologiaan. Paikan kertomuksen, sen tekstuaalisen luonteen selvittäminen ja merkityksen avaaminen vaatii keskusteluja , haastatteluja ja eläytyvää osallistumista paikan elämään, mutta myös tutustumista kirjallisuuteen, valokuviin ja muihin mahdollisiin aineistoihin. Kerätty aineisto muodostaa paikan kertomuksen, joka toimii taiteen tekemisen lähtökohtana.

Yhteisötaiteessa (community art, new genre public art) yhdistellään usein perinteisiä taidemuotoja ja korostetaan erityisesti vuorovaikutusta sekä kommunikointia. Se on siis toiminnallista, performatiivista. Yhteisö osallistuu tekemiseen tai on osa teosta. Yhteisötaiteessa on kyse tilanteiden mukaan jatkuvasti muuttuvasta ja vaihtelevasta taiteesta. Yhteisötaidetta ei voi määritellä ilmaisutavan mukaan. Se on usein aktivistista ja taiteen avulla pyritään luomaan muutos esimerkiksi yhteisön elinoloihin tai kiinnittämään päättäjien huomio johonkin erityiskysymykseen. Yhteisö voi muodostua alueen nuorisosta, vanhuksista tai työttömistä. Se voi koostua lähiön asukkaista tai maahanmuuttajista, kokonaisesta kylästä tai koulun oppilaista. Taiteellinen toiminta on usein myös rakentamassa yhteisöä.

Kuvataiteilija Lea Kantosen väitöskirja luo tutkimuksellista perustaa yhteisötaiteelle

(Taideteollisen korkeakoulun tiedote Lea Kantosen yhteisötaidetta käsittelevästä väitöskirjasta)

Lea Kantonen edustaa suomalaisen performanssin, ympäristö- ja yhteisötaiteen ensimmäistä sukupolvea. Kantosen väitöskirja käsittelee keskustelevan yhteisötaiteen keskeisiä kysymyksiä ja on ensimmäinen laaja tutkimus yhteisötaiteesta.

Yhteisötaiteen tähänastinen kuva on hajanainen ja käytetty terminologia sekava. Kantonen kartoittaa tätä kenttää käyttäen omia kokemuksiaan esimerkkeinä. Kantonen myös kyseenalaistaa yhteisötaiteen onnistumisen perusteita nostamalla esiin prosessin aikaisia keskusteluita ja syntyneitä konflikteja. Kantosen mukaan yhteisötaide on kompromissien taidetta, jossa
yhden kirkkaan ajatuksen ihanne on hylättävä.

"Yhteisötaiteessa ja keskustelutaiteessa ei ehkä ole olennaista kysyä, onko projekti onnistunut vai epäonnistunut, vaan pikemminkin miten projekti lisää sekä keskusteluun osallistuneiden ihmisten että myöhemmin taideyleisön ymmärrystä keskusteltavasta aiheesta tai keskustelemisesta ylipäänsä", Kantonen määrittelee.

Väitösteoksen perusaineistona on kirjoittajan oma taiteellinen työ eri alkuperäis- ja pienten kansojen nuorten kanssa Meksikossa, Virossa ja Suomen Lapissa. Lea Kantonen on yhdessä kuvataiteilija Pekka Kantosen kanssa kehittänyt yli vuosikymmenen ajan yhteisötaiteen menetelmiä.
Keskeistä niissä on ollut valtaväestön ja vähemmistön nuorten kohtaaminen. Usein vuosia jatkunut yhteistyö on ollut perustana yhdessä nuorten kanssa rakennetuille installaatioille, jotka ovat olleet esillä sekä nuorten omissa yhteisöissä että taidemuseoissa

Lea Kantonen nostaa väitöstyössään yhteisötaiteen käsitteen rinnalle keskustelutaiteen. Kantosen mukaan keskustelutaide ei kuitenkaan ole valmis metodi. Monikulttuurisessa ja kulttuurien välisessä keskustelutaiteessa on tärkeää huomioida kulttuurien erilaiset keskusteluperinteet ja -tavat sekä keskustelun valtasuhteet. "Monet keskustelutaiteilijat ovat taiteellaan pyrkineet rakentamaan neutraalia tilaa, josta valtasuhteet pyritään sulkemaan keskustelun ulkopuolelle.
Ajattelen, että tila, jossa valtasuhteet ovat ilmeisiä, voi olla keskustelutaiteen kannalta yhtä hedelmällinen kuin neutraaliutta tavoitteleva tila", kuvailee Kantonen.

Lea Kantonen (s. 1956) on valmistunut taidemaalariksi Suomen taideakatemian koulusta 1984. Kantonen on kuvataiteilija, joka on 1980-luvulta lähtien tehnyt ympäristö-, performanssi- ja videotaidetta sekä sittemmin myös yhteisötaidetta. Valtaosa teoksista on syntynyt yhdessä Pekka Kantosen kanssa. Lea ja Pekka Kantosen Tärkeintä elämässä ?näyttely
Helsingin Meilahdessa liittyy Lea Kantosen väitöstyöhön Taideteolliseen korkeakouluun. 3.4. asti esillä oleva näyttely kokoaa yhteen 1990-luvun alussa alkaneen yhteisöllisen Teltta-taideprojektin eri installaatiot.